Ikääntymisen huomaa siitä, että entiset opiskelijat aloittavat vuorovaikutuksen kysymällä, vieläkö olet töissä. Täällä silti ollaan, eikä vielä haavella eläkevuosista!
Kun ikää tulee lisää, fyysinen jaksaminen voi vähentyä. Esimerkiksi univajetta kestää huonommin. Toisaalta keinoja käsitellä omaa jaksamista on enemmän. Viime vuonna tein valtavasti ylitöitä, ja kun onnistuin täksi vuodeksi sopimaan paljon maltillisemman työmäärän, olen voinut paremmin ja kokenut työni mielekkäämmäksi. Omien rajojen tunnistaminen on aika iso ydintaito.
Elämässä on muutakin kuormitusta kuin työ. Viime kesä meni sairastellessa ja siksi vuoden alkaessa akut eivät olleet ihan niin täynnä kuin olisi voinut toivoa. Ilo opettamisesta on silti löytynyt. Enimmäkseen on aika upeaa saada olla nuorten ihmisten kanssa katselemassa maailmaa erilaisista näkökulmista ja siirtämällä kulttuuriperintöä ja itselle tärkeitä todellisuutta jäsentäviä malleja ja käsitteitä heidän arvioitavakseen: tarvitsevatko he tätä tietoa omassa tulevaisuudessaan vai onko tämä asia menettänyt merkityksensä?
Paljon huolenaiheita on silti. Opiskelijoiden uupuminen heijastuu helposti omanakin väsymisenä. On oltava empaattinen ja läsnä, vaikka omatkin voimavarat ovat rajallisia. Toisaalta itsekin voimaantuu, kun huomaa katseen kirkastuvan jo siitä, että opiskelija tulee huomatuksi tai saa hitusen tulevaisuususkoa.
Ajattelen, että opettajana en saa antaa itseeni tarttua sellaista ajan henkeä, jonka mukaan yo-kirjoitukset ovat ainoa mahdollisuus hyvään elämään tai elämä on pudotuspeliä, jossa vain harvat menestyvät. Haluan olla luomassa uskoa siihen, että oppimiseen on aikaa, yhteinen keskustelu on tärkeää ja arvosanoja tärkeämpää on ymmärtäminen sekä usko siihen, että asioihin voi vaikuttaa. Haluan, että lukiolaisen arjessa on edes mikrohetkiä, joissa saa olla ihminen toisten ihmisten kanssa.
Jos ajattelisin, että oma arvoni mitataan opiskelijoiden suorituksissa, väsyisin äkkiä ja alkaisin tehdä vääriä asioita. Iän mukana tuomalla kokemuksella tiedän, että kehitys vie aikansa, että ajattelijat päätyvät lopulta käyttämään ajatteluaan, että tulevat väitöskirjantekijät eivät aina ole niitä, jotka tunnollisimmin opiskelevat kurssikokeisiin tai edes ylioppilaskirjoituksiin. Tiedän, että sitten, kun opiskelijat tietävät, mitä varten he opiskelivat, he pystyvät vaikka mihin. Haluan tartuttaa heihin uteliaisuutta ja kiinnostusta. Sen varassa jaksan itsekin.
Kokeellisen opettamisen päiväkirja 