Avainsanat
koulutuspolitiikka, motivaatio, muutos, myytit, tehokkuusajattelu
Suomalaista koulutuspolitiikkaa tehdään tällä hetkellä tehokkuuden ehdoilla. Halutaan ennen kaikkea kustannustehokas koulu, varsinkin lukioista yritetään tehdä oppimistehtaita, joissa leivotaan taitavia ylioppilaita massatuotantona. Taustaoletuksena on, että Suomella ei ole enää varaa ”tehottomaan” yksilölliseen ja syrjäseudut huomioivaan koulutusjärjestelmään.
En ole ensinkään varma siitä, että tuo lähtökohta on oikea. Uskon, että meillä on varaa investoida tulevaisuuteen. Jos ei ole, olemme jo pulassa.
Lukiessani aamulla Edutopian Mark Phillipssin artikkelia 8 Myths That Undermine Educational Effectiveness (Katri Kytöpuu linkitti kesäiseen artikkeliin Facebookissa, creditit löydöstä siis hänelle) aloin kipeästi kaivata tutkimukseen ja tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Koulutuspolitiikkaa ohjaa liian usein uskomuspohjainen mututieto, joka perustuu virheelliseen ihmiskäsitykseen ja huonoon psykologian ja tutkimustiedon tuntemukseen.
Phillipsin kuvaamista myyteistä osa ei koske Suomea. Meillä ei (vielä) ole yliopistoja, joihin valikoituisi vain tai ensisijaisesti entisten opiskelijoiden tai sponsorien jälkeläisiä tai huippu-urheilijoita. Toki säätykierto on Suomessa vähentynyt ja koulutus periytyy entistä selvemmin, kun koulutuksen rahoitus suhteessa tulevaisuusodotuksiin on epävarmempaa. Suomessa on monesta syystä enemmän huippulahjakkaita, jotka eivät ole korkeakoulutettuja, kuin muualla maailmassa. Joko hukkaamme lahjakuuspotentiaaliamme tai korkeakoululaitoksemme ja siihen valmistavat opinahjot eivät ole ajan tasalla. Mutta tämä siis sivuhuomautuksena.
Ei meillä ole myöskään nollatoleranssikuningasajatuksia, jonka ansiosta saisimme vähemmistöjen edustajat nuorisovankilaan koulun sijasta. Koulumme ovat turvallisia läheisten ihmissuhteiden, ei vartijoiden vuoksi. Poikkeukset tästä turvallisuusolettamasta ovat toki olemassa, ja kertovat jotain suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen yleisestä tavasta tukea lasten ja nuorten kasvua.
Palaan nyt niihin Phillipsin kuvaamiin myytteihin, jotka koskettavat myös Suomea ja ja jotka tulisi ottaa huomioon, jos halutaan tehokkuutta myös oikeasti eikä vain paperilla.
Myytti 1:Opettajalla on suuri vaikutus oppimistuloksiin. Opettajana olisi kiva uskoa, että voi vaikuttaa johonkin, kaikki tutkimukset aiheesta kuitenkin korostavat, että suurempi merkitys on esimerkiksi vanhempien koulutustasolla. Suomalainen PISA-menestys voi johtua koulutetuista äideistä ja ylipäänsä jonkinlaisesta yhteiskunnallisesta vauraudesta ja yhteiskunnan toimivista turvaverkoista. Näitä turvaverkkoja heikentämällä saamme myös koulutuksen tehokkuutta alaspäin.
Myytti 2: Kotitehtävistä on hyötyä. Suomi mainitaan artikkelissa mallimaana, jossa kotitehtävien määrä on pieni ja oppimista tapahtuu silti. En ole varma siitä, onko väittämä täysin tosi. Lukiossa ainakin opiskelijamme näännytetään kotona tehtävillä postfolioilla, sadalla laskutehtävällä per kurssi ja muulla aikaa vievällä tekemisellä. Olisin kiinnostunut kokeilemaan kotiläksytöntä lukiota, jossa työt tehtäisiin koulussa (opettaja olisi paikalla auttamassa ja tukemassa), jolloin opiskelijoiden vireystila saattaisi olla koulupäivän aikana parempi, jolloin suurin osa päivästä ei menisi torkkumiseen ja välituntien odotteluun. Opiskelijan työpäivällä on tarpeeksi pituutta näinkin. Jokainen opettaja, joka vaatii opiskelijoilta runsaasti tuntien ulkopuolella tehtäviä tehtäviä, varastaa opiskelijan voimia muilta kursseilta. Syyllistyn tähän kilpavarusteluun itsekin, koska nääntyneet opiskelijat eivät tunnu saavan aikaiseksi mitään oppitunneilla, joten täytyyhän minun antaa kotitehtäviä, koska muutkin…
Yksilöllisen ja käänteisen oppimisen ideoista olisi nykylukiolle hyötyä juuri tästä syystä. Tietotyötä ei voi tehdä intensiivisesti 40-50 tuntia viikossa. Jos vähentäisimme määrää, saisimme enemmän laatua. Opiskelijoille jäisi muutakin elämää ja mahdollisuuksia informaaliin oppimiseen. Aikaa jäisi myös liikuntaan ja ystävyyssuhteisiin. Stressaantunut opiskelija ahdistuu vaikeista haasteista ja jumiutuu helposti opinnoissaan. Erilaisilla tehtävillä ja vaihtelulla koulupäivän sisällä voisimme muuttaa tilannetta.
Myytti 3. Luokkakoolla ei ole merkitystä. Psykologian tunnilla opiskelijat ideoivat ihanteellista koulua. Tärkeimpiä ja yleisimpiä toiveita oli tarve saada kannustusta ja rohkaisua sekä riittävän pienet opiskelijaryhmät, joissa opettajalla on aikaa opiskelijan henkilökohtaiseen ohjaamiseen ja kohtaamiseen. Pienillä opiskelijoilla tarve opettaja-aikaan on suurin, mutta kyllä vielä lukiolainenkin kaipaa apua ja tukea.
Myytti 6: Rahalla ei ole merkitystä. On sillä. Raha joka suunnataan erityisesti heikommin menestyviin kouluihin on hyvin käytettyä rahaa. Resurssit vaikuttavat suoraan esimerkiksi opetusryhmien kokoon. Jos lukioista säästetään 10 %, se tarkoittaa myös vähemmän aikaa oppilasta kohden ja suurempia opetusryhmiä, joissa on mahdotonta tai vaikeaa toteuttaa oppilaslähtöisiä työtapoja. Opetusta ei voi korvata nauhoitetulla luennolla. Etäopetus ei koskaan täysin korvaa lähiopetusta, vaikka voikin täydentää valmiiksi hyvin motivoituneiden valinnanmahdollisuuksia.
Myytti 8: Opettajien tulospalkkaus kannattaa. No ei. Jos kouluja aletaan palkita tietyillä kriteereillä ja rahaa ohjata sinne, missä on jo valmiiksi hyvin menestyvien vanhempien hyvin menestyviä lapsia, saamme aikaan ison vahingon rahalla, jonka voisi käyttää vaikka lähilukioden ylläpitoon kunnassa, jossa on paljon syrjäytymisvaaraisia nuoria ihmisiä. Jos opettajia palkitaan ylioppilaskoemenestyksestä, vaikutus voi olla jopa vaarallinen: opettaja alkaa suunnata opetuksen preppaukseen eikä oikeaan oppimiseen. Pahimmillaan tällaiset järjestelmät johtavat vilppiin. On myös entistä houkuttelevampaa sysätä koulun suojaavasta piiristä pois opiskelijat, joilla on ongelmia oppimisessa tai itsnesä kanssa. Tällainen koulutuspolitiikka tulee hyvin, hyvin kalliiksi koko yhteiskunnalle.
Opettajia motivoi työ, jossa he saavat kunnolliset resurssit tehdäkseen työnsä niin hyvin kuin osaavat. Tärkeää on myös luottamus tulevaisuuteen ja siihen, että ponnistelu kannattaa. Sama motivaatio koskee myös opiskelijoita. Tarvitaan sisäistä motivaatiota: haastavia, merkityksellisiä, autonomiaa kunnioittavia tehtäviä.
Koulu ei ole 1900-luvun alun fordilaisen ideologian mukainen tehdas.