Avainsanat
Opetus- ja kulttuuriministeriö kirjaa lukiouudistuksen tavoitteet seuraavasti:
- Lukion vetovoimaisuutta on lisättävä
- Lukiokoulutuksen laatua on kehitettävä ja
- Korkea-asteelle siirtymistä on sujuvoitettava.
(Lähde: Opetus- ja kulttuuriministeriön Uusi lukio -sivu)
Mikään näistä ei ole huono perustavoite varsinkaan, jos samaan aikaan esitetty tavoite korkeakoulutettujen suomalaisten määrän kohottamiseksi saa riittävästi resursseja toteutuakseen.
Keinoina tavoitteisiin pääsemiseksi esitetään yksilöllisiä ja joustavia oppimispolkuja, näiden edellyttämää lisäohjausta, korkeakouluyhteistyötä, ja oppiainerajat ylittäviä opintoja.
Lukioiden tuntijakokokeilu tuottaa samaan aikaan viiveellä tietoa valinnaisemman tuntijakokokeilun vaikutuksista, hankerahoituksella toteutettava lukion kehittämisverkosto pyrkii myös tuottamaan jotain uutta pedagogiikkaa ja toimintakulttuurin muutoksia. Mitä tämä käytännössä on, siitä me tavalliset lukiot tiedämme hyvin vähän. Samaan aikaan jokaisessa tavallisessa lukiossa todennäköisesti on käynnissä monenlaista opetuksen ja oppimisen sekä oppimisympäristöjen kehttämiseen pyrkiviä yhteisiä ja opettajien itse aloittamia kokeiluja. Näidenkään tuottamaa tietoa ei ole kovin paljon tietääkseni tutkittu. Esimerkiksi uusien, uuden pedagogisen ajattelun mukaan suunniteltujen koulurakennusten vaikutuksesta oppimiskulttuuriin lukiossa olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla kokemuksia.
Muualla on esitetty myös muita hyviä tavoitteita. Esimerkiksi pyrkimys lukioaikaisen uupumuksen estämiseen on omalla arvostuslistallani korkealla. Samoin osaamisperusteisuuden tunnustaminen kuulostaa hyvältä – itse tulkitsen sen siten, että opiskelija voisi joissakin asioissa näyttää osaamisensa ja vapautua siten joistakin sellaisista oppimääristä, jotka hän jo suvereenisti hallitsee. Oppivelvollisuus lukiossa ei siis tarkoittaisi aina läsnäolopakkoa.
Lukiolaisten uupumisen taustalla on ylioppilaskokeen entistä kuormittavampi osuus lukio-opiskelun päätteeksi. Kun samaan aikaan lukiotulokkaiden tasoerot lukemisessa ja kirjoittamisessa, matematiikassa ja käsitteistön hallinnassa sekä kielitaidossa ovat koko ajan suurentuneet, sekä hitaammin edistyvät että hyvin tavoitteelliset opiskelijat uupuvat. Jos ylioppilaskokeet ottavat pääsykokeiden paikan, tämä vielä kasvattaa loppututkinnon merkitystä. Opettajat pyrkivät opettamaan tutkintoa, ei oppimista varten, jotta he eivät sulkisi opiskelijoiltaan ovia. Opiskelu muuttuu selvästi välineellisemmäksi ja vaativammaksi, eikä aikaa kypsymiseen, yhdessä pohtimiseen tai luovaan tekemiseen jää. Uusi pedagogiikka on siten paradoksi: jos esimerkiksi ainereaaliin tulee päntätä paljon tietoutta, on vaikea perustella hitaita ja perusteellisia projekteja tai prosesseja, joissa oppiminen tapahtuu omakohtaisen tutkimisen tai tuottamisen kautta, koska ”tehokkaampaa” (ainakin näennäisesti) on jakaa frontaaliopetuksena valmiiksi jäsenneltyä ja arvioitua tietoa.
Toistaiseksi yo-tutkinto ei ole ainakaan kaikilta osin muuttunut niin paljon, että kaikki opettajat uskaltaisivat muuttaa totuttuja ja turvallisia työtapoja. Matematiikan kokeessa nähtiin jo oikeansuuntaisia tehtävätyyppejä tänä syksynä. Terveystiedon kokeen tehtävät olivat toisaalta niin soveltavia, että useimmat ahkerasti ainetta opiskelleet eivät kokeneet opinnoistaan olevan mitään hyötyä kokeessa vastaamiseen. Muissa reaaliaineissa tehtävät olivat enimmäkseen melko perinteisiä, tosin esimerkiksi elämänkatsomustiedon kokeen vaatima osaaminen oli aidosti kypsyyskokeelle ominaista. Olennaista lienee kuitenkin se, että yo-tutkinto ohjaa edelleen vahvasti lukion opetusta ja opiskelua. Se myös aiheuttaa uupumusta, ellei tehtävätyyppejä kehitetä siihen suuntaan, että ne mittaavat suurimmalta osin paljon harjoiteltuja, etukäteen tiedettyjä taitoja.
Lukioaikaista uupumista ei välttämättä vähennä suurempi valinnaisuus, koska
- kaikki valinnat eivät kuitenkaan voi koskaan toteutua, joten osa opiskelijoista päätyy lukemaan aineita, joista he eivät erityisesti pidä,
- valinnaisten kurssien taso uhkaa hilautua ylöspäin, koska oletetaan, että valitsijat ovat erityisen taitavia kyseisessä aineessa ja
- valinnaisuuden aiheuttama tuska oikeista elämän- ja tulevaisuudenvalinnoista ei lisäohjauksesta huolimatta mahdollista turvallista kokeilua ja lukioaikaista oman kiinnostuksen kohteiden etsimistä, jos päättötutkinto on korostetussa asemassa jatkon kannalta.
Uupumisen estämiseksi jotain voisi kuitenkin tehdä. Yksilöllisyys ja joustavuus voisi olla puhtaammin henkilökohtaista: esimerkiksi tietylle yksilölle voisi olla huomattavan helpottavaa saada vapautus esimerkiksi matematiikan, liikunnan tai jonkin muun yksittäisen oppiaineen opiskelusta. Vaikka oletuksena olisi, että suurin osa opiskelijoista opiskelee tietyt yhteiset kurssit, joustava lukiojärjestelmä voisi vapauttaa oikeastaan mistä tahansa aineen tai kurssi opiskelusta perustellusta syystä rehtorin ja opintoohjaajan harkinnalla. En usko, että tämä johtaisi suureen joukkopakoon, jos aineopinnot suunniteltaisiin oikein (vaikeustasoltaan ja eriyttämismahdollisuuksia ja osaamisen näyttöä käyttäen) ja siten, että ne palvelevat kaikkia opiskelijoita. Myös tutkinnon vaatimuksista riippuu paljon, mitkä opinnot koetaan mielekkäiksi. Opiskelijoiden tarpeet eroavat monelaisista syistä. Lukion vetovoimaisuuteen vaikuttaa myös se, miten se vertautuu ammattiopiston koulutukseen. EK:n ehdottama vähintään lyhyen matematiikan tekeminen pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi tuskin sekään lisäisi lukion vetovoimaisuutta.
Uupumus, tutkintokeskeisyys ja ajan puute ovat suurimpia esteitä korkeakouluyhteistyölle. Monissa lukioissa on tarjottu mahdollisuuksia osallistua MOOC-kursseille tai tehdä vaativia oppiainerajat ylittäviä tai niiden sisällä pysyviä tutkielmia. Kiinnostuksen puute johtuu siitä, että tavoitteellisilla opiskelijoilla on useimmiten muutakin tekemistä. Lahjakkaat opiskelijat ovat usein jo monessa mukana, usein heillä on myös todella mielenkiintoisia ja haastavia harrastuksia, joilla on yleiseen oppimiskykyyn hyvä siirtovaikutus. Esimerkiksi teatteri-, musiikki- tai liikuntaharrastusten tunnustaminen osaksi lukion opintoja on jo nyt mahdollista, mutta hyväksilukemisen käytännöt vaihtelevat. Korkeakouluopintojen tekeminen lukioaikaan voi hyvin olla yksi vaihtoehto, ja miksei jo yläkoululainen voisi toisaalta halutessaan kokeilla suorittaa lukiokursseja. Kaikki nuoret tuskin tähän vaihtoehtoon tarttuvat, eikä monien kypsyystaso siihen myöskään aidosti riitä.
Siirtyminen korkeakouluihin mahdollisimman nopeasti lukion jälkeen kuulostaa hyvältä, mutta ei ehkä ole kuitenkaan onnistuneen koulutuspolitiikan mitta. Joskus muutaman vuoden kypsyminen on hyväksi opiskelijalle, erityisesti koska korkeakouluopinnot on tarkoitus suorittaa nopeasti ja napakasti. On myös hyvä, että nuori saa alusta asti opiskella sellaista alaa, joka motivoi häntä. Hakujärjestelmän optimointi ei saa aiheuttaa sellaista taktikointia, joka estää kyvykästä nuorta aikuista pääsemästä unelmiensa alalle erilaisten hakujärjestelmän ominaisuuksien vuoksi.
Nuoren aikuisen aivot kypsyvät aina kolmikymppiseksi saakka eikä jokainen 23-vuotias valmistunut ole välttämättä kypsä työelämään. Nykyinen työelämä on vaativaa, kuormittavaa ja vaatii huomattavaa tunteiden hallintaa. Kognitiivinen taitavuus vaatii usein kehittyäkseen myös aikaa ja hitautta. Kun riittävä kypsymisaika annetaan, voidaan tasoittaa myös keskimäärin hitaammin kehittyvien poikien koulutukseen pääsyä ja siitä selviytymistä. Sukupuolten tasa-arvo on yksi asia, jota voidaan koulutuspoliittisesti avittaa. Tämän vuoksi myös lukioaikaisen kasvurauhan takaaminen on hyväksi. Koko lukio ei saa olla kilpailua, stressiä ja pakonomaista puurtamista. Hyvä stressi taas syntyy, kun saa ponnistella omaehtoisesti ilman tunnetta siitä, että epäonnistuminen tappaa tulevaisuuden mahdollisuudet.
Lukiokoulutuksen laadullinen kehittäminen on tärkeää. Sitä aineopettajat pyrkivät tekemään usein omalla ajallaan ja jopa omilla rahoillaan kouluttautuen. Esimerkiksi OPH:n koulutukset ovat sen verran kalliita, että kaikki koulut eivät voi lähettää opettajia saamaan oppia uusista tuulista (tämä ei ole OPH:n vika, koska heidät pakotetaan kilpailemaan koulutusmarkkinoilla, kun yhtä hyvin OPH voitaisiin velvoittaa järjestämään laadukasta koulutusta aineopettajille ilmaiseksi ja varata siihen rahaa). Koulutuksen painopisteet ja sisällöt vaihtelevat sen mukaan, missä hankkeissa kukin lukio sattuu olemaan ja usein erityisesti oman oppiaineen pedagogiseen kehittämiseen ei riitä koulutusmäärärahoja.
Kun suunnitellaan oppiainerajat ylittäviä teemaopintoja, on hyvä huolehtia, että ne sijoittuvat eri paikkoihin lukiopolkua kursseilla vaadittavasta aiheen mukaisesta kypsyystasosta riippuen, että opiskelija kokee hyötyvänsä näistä opinnoista myös loppututkinnossaan tai saa niistä lisäpisteitä korkeakouluhakuihin ja että nämä kurssit eivät kilpaile opiskelijan kirjoitettavien aineiden kanssa kurssitarjottimella. Teemaopintoihin tai ainerajat ylittäviin opintoihin on myös resursoitava riittävästi opettajatunteja, jotta esimerkiksi yhteissuunnittelu on opettajalle mielekästä ja opetusvelvollisuuteen kaikille tasa-arvoisesti laskettavaa työtä eikä uuvuta myöskään opettajaa lisätyönä, joka tulee kaiken muun päälle. Yhteisopettajuuden ideaa on monessa lukiossa kokeiltu, mutta jos/kun kaksi opettajaa saa jakaa yhden palkan, se ei usein kanna pitkään. Työstä on saatava korvaus. Yhteistyö vaatii uutta työaikaa. Kuormittunut ja tuskainen opettaja ei pysty rauhoittamaan esimerkillään levottomia, maailmantuskaa tuntevia nuoria. Stressi omasta toimeentulosta ja tulevaisuudesta sekä jatkuva epävarmuus lukion suunnasta ei tee opettajista parempia opettajia. Myös opettajat tarvitsevat kasvurauhaa ja turvballisuuden tunnetta kehittyäkseen ammatillisesti.
Jos tulevaisuuden lukion tarkoitus on tuottaa korkeakoulukelpoisia nuoria, sen on hyvä pitää huolta opiskelijoiden henkisestä hyvinvoinnista ja lukion opetussuunnitelmaa tulee tarkastella siltä kannalta, mitkä taidot ja tiedot nykymaailmassa on helpointa hankkia jo lukiovaiheessa ja mitkä voi jättää oman erikoistumisen ja kiinnostuksen varaan. Maailma muuttuu, ja yhä tärkeämpää on saavuttaa sellainen tietopohja ja sellaisia taitoja, joilla on mahdollista arvioida tiedon luotettavuutta ja kehittää omaa ajattelukykyä sekä sosiaalisia taitoja. Pakolliset kurkistukset esimerkiksi ohjelmoinnin maailmaan voisivat olla tasa-arvopoliittisesti hyödyllisiä, miten ne sitten toteutettaisiinkin. Teknologia ei kuulu vain siitä kiinnostuneille, ei myöskään eettinen tietoisuus. Jos tällaiset kurkstukset onnistuttaisiin tekemään kiinnostaviksi, ne eivät myöskään vähentäisi lukion vetovoimaisuutta opiskelupaikkana.
Lukiossa opiskelu on monelle nuorelle elämän parasta aikaa. Yhdessä vietetty aika on muutakin kuin oppitunteja ja koeviikkoja. Lukion tulee antaa aikaa henkiseen kasvamiseen ja taata turvallinen ilmapiiri hyvin monenlaisille oppijoille. Nyt jo suomalainen lukio on pitkälti hyvä, mutta jokainen nuori, joka uupuu ja kyynistyy, on liikaa. Paljon on vielä kehitettävää. Yksi konkreettinen ehdotukseni on: lukion reputtajien määrän ei ole pakko olla vakio. Riittävän kypsä ja riittävän osaava nuori voisi saada ylioppilaslakin, vaikka hänellä olisikin puutteita esimerkiksi tekstin tuottamisessa. Järjestelmä, joka pakottaa tietyn prosenttiosuuden nuorista hylätyiksi, on huono. Osaamisperusteisuus voisi olla myös loppututkinnossa jotain muuta, jos lukion vetovoimaisuutta halutaan aidosti lisätä. En ymmärrä, miksi lukiota pidetään niin huonona kouluna, että reputtajien määrän tulee olla esimerkiksi terveystiedossa niin korkea. Eivät terveystietoa lukeneet ole niin erilaisia nuoria kuin muut vaan aivan tavallisia suomalaisia opiskelijoita. Tavallisuuden tulee riittää. Sen verran ennakoitava tulee päättökokeen olla, että siihen voi valmentautua myös rennommin lukiovuosien aikana.