Lakkiaistunnelmia

Tänään he taas lähtivät maailmalle, tai ainakin koulusta. Yläaulan ikkunasta katselimme kirkkaana auringonvalossa hehkuvaa valkolakkimerta.

Muistelin kaikkea yhteistä; tunsin myötäylpeyttä siitä, joka miehistyi loppusuoralla, iloa siitä, joka uskalsi enemmän kuin moni aavisti, mieli kuljetti kuluneisiin vuosiin ja iloitsin lukiodiplomeista, datatähdistä, itsensä ylittäjistä, urheilijoista, kunnallispoliitikon aluista, taiteilijoista, vastuunkantajista, hauskuuttajista, jokaisesta persoonasta.

Ei tätä työtä parempaa ole.

Näillä nuorilla on valravasti annettavaa tälle maalle ja maailmalle. Toivon, että kukaan heistä ei tunne itseään tarpeettomaksi siksi, että maailma näyttää muuttuneen kovemmaksi. Juuri heidän herkkyyttään, empatiaansa, haurasta iloaan, omia vahvuuksia ja taitoja tarvitaan tulevaisuuden Suomessa.

Sydämeni pohjasta toivon, että  he jaksavat uskoa itseensä, luottaa toisiinsa ja muihin ihmisiin, uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa ja pitää kiinni siitä, että heidän arvonsa tulee juuri siitä, että he ovat ihmisiä, eikä se riipu numeroista, suorituksista, armottomassa kilpailussa pärjäämisestä. It gets better – kaikki tutkimukset kertovat samansuuntaisesta muutoksesta: elämä helpottaa iän myötä ja ihmissuhteista huolehtimista ei ikinä kadu.

Hyvinvointivaltiossa voidaan myös huonosti ja ahdistutaan, jos kaikki ei mene yhtä hyvin kuin jollakulla toisella. Voisipa noita turhia ahdistuksia jotenkin helpottaa ja saada perille jokaiselle viestin: Sinä riität. Olet rakkauden arvoinen ja olet rakas. Pidä huolta itsestäsi, niin jaksat huolehtia myös muista.  Pyydä apua ja anna sitä. Yhdessä pärjäämme paremmin.

Monenlaista digijohtamista

binary-797273_1280

Digitaalisuus on osa modernia tietotyötä, tahdomme sitä tai emme. Useimmat meistä käyttävät digitaalisia työkaluja joka päivä koulun ulkopuolella. Koulussa digitaalisuuden viisas toteuttaminen säilyttää kuitenkin aiemmat hyvät käytännöt ja jossain määrin myös opiskelijan ja opettajan autonomian valita haluamiaan työkaluja. Kuva: Geralt, Pixabay, CC0

Kuvailen seuraavassa neljä perusratkaisua, joilla koulun digitalisoitumista on johdettu. Lukija päätelkööt, mikä on oma suosikkini.

Digihurmosjohtajat: normittava ja pakottava digijohtaminen

Joissakin kunnissa koulujen digitalisaatiota on johdettu täysin ylhäältäpäin. Opettajat ja opiskelijat nähdään muutosvastarintaisina tai kykenemättöminä suunnittelemaan itse omaa kehitystään. Paperilla laaditaan suunnitelmia, joilla kuvitellaan saatavan aikaan huimaa kehitystä. Opettajien kikyaika ja VESO-koulutukset käytetään pakollisiin luentoihin, joissa opettajien on jaettava sama hurmostunnetila kuin johdolla on. Laitteisiin satsataan, mutta johdon ja käyttäjien tarpeet ja näyt eivät kohtaa kuin vahingossa. Käyttökoulutus uupuu, jos laitteita on, tai joko laitteita tai langatonta verkkoa ei löydy, jos opettajat taas on koulutettu. Suunnitellaan ja satsataan, mutta vaikuttavuus on pientä. Mahdollisesti digihurmosjohtajat vielä sitovat käyttäjät yhteen kalliiseen ja monimutkaiseen digitaaliseen alustaan ja vaativat kaikkia käyttämään sitä, oli siitä sitten hyötyä tai haittaa perustoiminnoille eli oppimiselle ja opetukselle.

Digihurmosjohtaminen johtaa vahvaan vastarintaan. Koulutettu opettaja inhoaa huonosti perusteltuja ratkaisuja ja pakkoa. Periaatteessa itsekin digitaalisia välineitä luovasti ja taitavasti käyttävistä opettajista tulee digihurmoskunnassa vastarintakirjoittelijoita ja digivastaisia kritiikittömiä nyökyttelijöitä ja digitaalisuus näyttäytyy hyvin ilkeänä mörkönä, joka syö vuorovaikutuksen, kunnollisten oppikirjojen käytön, opettajan autonomian ja rahoituksen kaikelta muulta koulun kehittämiseltä. Itsekin olisin varmaan digikielteinen, jos terveen järjen käyttö digityökalujen käytössä olisi kielletty ja minulle saneltaisiin, kuinka opiskelun on oltava esimerkiksi 90-prosenttisesti digitaalista, mitä se sitetn tarkoittaakin. Absurdistanin asukkaana on ankeaa ja johto ei onnistu sitouttamaan digitaalisuuteen kuin ne muutamat, joiden koteihin digihankinnat vahingossa ajautuvat sekavissa oloissa.

Hyviä puolia digihurmosjohtamisessa on se, että satunnaisesti johdon suosimat ja hankkimat laitteet tai ohejlmistot palvelevat myös opettajia ja opiskelijoita. Opettajien keskinäinen ryhmähenki voi myös kehittyä, kun saa osallistua yhteiseen somepuheeseen digiä vastaan.

Mahdollistava digijohtaminen

Joissakin kunnissa ja kouluissa digitaalisuutta arvostetaan, mutta luottamus opettajien kykyyn itse suunnitella opetuksensa on silti suurta. Digijohtaminen on demokraattista: yhteisistä työkaluista ja suurista hankinnoista keskustellaan yhdessä, samoin yhteisistä tavoitteista.

Mahdollistava digijohtaminen tarkoittaa sitä, että koulujen varustelutaso on järkevästi mitoitettua ja perustuu todelliseen käyttötarpeeseen. Esimerkiksi lukion laitekanta ja varustelu mahdollistaa digitaalisten kokeiden pitämisen, langaton verkko riittää tuntityöskentelyyn ja lainakoneita on tarpeeksi. Opettajalla on hyvä työkone ja  riittävät mahdollisuudet itse päivittää ohjelmia sille. Johto kannustaa kouluttautumaan yksilöllisten tarpeiden mukaan ja tukee myös yhteisiä oppimisalustoja ilman käyttöpakkoa. Luokkien varusteluissa kuullaan opettajia. Myös opiskelijoita kuullaan ja osallistetaan koulun digiratkaisuissa. Opettajien tahto ja kyky käyttää digitaalisia työtapoja saa vaihdella, ja myös muuta osaamista arvostetaan. Jokainen saa kuitenkin tukea perustaitojen osaamiseen ja johto voi velvoittaa kaikki käyttämään esimerkiksi Wilmaa tai sähköpostia.

Mahdollistavasssa ympäristössä resursoidaan myös vertaistukeen ja yhdessä oppimiseen. Jos johto ei ole erityisen digioppinut, se ei haittaa. Johto myös jättää kehittämisen koko yhteisölle eikä pyri sanelemaan eri oppiaineisiin sopivia käytäntöjä tai pedagogiikkaa. Digitaalisuus nähdään olennaisena ja ytärkeänä osana tietotyötä, mutta johto ymmärtää myös digitaalisuuden kasvavien vaatimusten kuormittavuuden ja sen, että osa muutoksista vie aikaa. Opettajia tuetaan työssäjaksamisessa esimerkiksi silloin, kun ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi ja osalle se tuottaa huomattavaa stressiä tai ahdostusta: tarjolla on koulutusmahdollisuuksia, sparrausta, koulun tutoropettaja tai muuta kädestä pitäen -tukea. Digiahdistuksesta saa puhua ääneen. Olennaiset taidot erottuvat vähemmän tärkeistä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mielessä.

Mahdollistavissa kouluissa opiskelijat kokevat dgitaalisuuden yleensä enimmäkseen myönteisinä. Opettajien nauttima kunnioittava ja yksilöllisyyden huomioiva kohtelu siirtyy opetustilanteisiin ja oppiva kulttuuri lisää yhteisön keskinäistä auttamista ja yksilöllistä tukea tarvittaessa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jotkut asiat ovat kaikkien opittavia mutta tukea annetaan aina. Jokainen saa myös käyttää ja jakaa omaa osaamistaan ja käyttää koulutyössään kaikkia mahdollisia hyviä välineitä, jotka edistävät oppimista.

Mahdollistavissa kouluissa huonoa on muutoksen ajoittainen hitaus ja toisaalta se, että eri opettajien ratkaisut ovat yksilöllisiä. Osa opiskelijoista voi peräti hämmentyä, jos pitää muistaa useampia kuin yksi salasanaa ja käyttäjätunnusta, Onneksi sitä taitoa ei oikeassa elämässä enää tarvita.

Jarruttava tai estävä digijohtaminen

Niitäkin kuntia ja kouluja on, joissa johto estää dgitaalisuuden käyttöönottoa ja sitä kautta opettajien ja opiskelijoiden autonomiaa. Jaetaan kännykän käyttökieltoja, tehdään olemassa olevien laitteiden käyttö mahdottomaksi tai hankalaksi, demonisoidaan sähköisten materiaalien käyttö tai ilkutaanja väheksytään digikehittäjäopettajiä pedagogeina. Varoitellaan säteilystä ja jaetaan foliohattuja. Nuorten omat digitaidot ja virtuaalikokemukset koetaan turhiksi ja muistellaan omaa käpylehmälapsuutta, jolloin mikään ei ollut kaupallista ja kaikki, ihan kaikki,  lukivat innokkaasti pitkiä kirjoja ja kirjoittivat kauniilla käsialalla innokkaasti hyvää kieltä sekä käyttäytyiv’t kuin pikku enkelit. Ei ollut adhd-ongelmia, ei oireilevia lapsia, ei stressiä eikä pinnallista argumentaatiota.

Ihan puhtaassa muodossa ihan kaikki kuvaamani tuskin yhdessä koulussa tai kunnassa tuskin tapahtuu, mutta yksittäisessä koulussa on välillä hyvin vaikeaa olla ainoa digitaalisuuden järkevästä käytöstä innostuva opettaja. Opiskelijoiden näkökulmasta taas ehkä monikin koulu on digikielteinen, koska verkko ei toimi, laitekanta on vanhentunutta ja koulun palomuurit estävät ohjelmien käyttöä tai järjestyssäännöt niuhottavat kännykän hyödyntämisestä. Suurin osa opettajia voi hyvin, mutta opettaa vääränlaisia opiskelijoita, he kun ovat digiajan pilaamia eivätkä keskity riittävän kiltisti kuuntelemaan opettajaa ja istumaan pulpetissaan.

Parhaimmillaan digijarrukouluissa oikeasti viihdytään ja leikitään pihaleikkejä ja kerrotaan satuja ja hiihdetään. Stressiäkin voi olla vähemmän, kun ei tarvitse koko ajan oppia jotain uutta. Vanhat hyvät pedagogiset ratkaisut voivat toimia taitavien opettajien käytössä myös digin pilaamilla opiskelijamassoilla. Kenties itsesäätelytaidot kehittyvät juuri näin.

Puuttuva digijohtaminen

Toisinaan digitaalisuuden käyttöönottoa ei johdeta lainkaan. Innokkaat IT-opettajat tekevät omia ratkaisujaan ja jokainen sählää mitä haluaa. Jos laitteiston ja verkkojen hankinnoissa ei ole mitään suunnitelmallisuutta, kukaan ei tiedä kokonaisuudesta. Erilaisia oppimisalustoja tai tabletteja hankitaan isolla rahalla, mutta niille ei sitten olekaan käyttöä. Ketään ei velvoiteta mihinkään, mutta sisältäpäin tulevat vaatimukset pysyä ajan hermoilla saattavat kuormittaa yksittäisiä opettajia, jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin, mutta eivät tiedä, mitä heidän pitäisi oikein tehdä. Digitaalisuuden käyttöönoton ohjaus jää sitten heidän omaan varaansa. Opettajat murehtivat asioista, jotka eivät kuulu heidän työnkuvaansa, esimerkiksi sähköisten kirjoitusten järjestämisestä. Ajoittain asiat onnistuvat, mutta yleinen kokemus niin opiskelijoilla kuin opettajilla on hämmennys ja tietämättämyys.

Kehystäminen ja uudelleentulkinta taitona

Avainsanat

, , , , , ,

Luin Mark McGuinnessin kirjoituksen The Four Most Powerful Types of Creative Thinking ja sen pohjalta hahmotan joitain ajatuskulkuja. Pohjana ajatuksiin on myös Johanna Korhosen kirja Mikä niitä riivaa, jossa Lakoffin mallia Strict father – Nurturing Parent käytetään avaamaan keskustelujen solmuja ja ymmärtämään, miksi keskusteluyhteys on niin vaikeaa. Lakoff on esiintynyt viime aikoina asiantuntijana myös siitä, miten olisi hyvä kehystää keskustelut mieluummin maltillisen maailmankuvan pohjalta kuin lähteä vahvistamaan niitä viitekehyksiä, joita Trumpin hallinto pyrkii toistolla ja kysymykset ja kritiikin sivuuttamalla valikoimaan keskustelun pohjaksi.

Filosofin ja kognition tutkijan George Lakoffin mukaan yksi aikamme sairauksia on se, että julkisessa keskustelussa kehystetään asiat yksipuolisesti ja totalitaristisesti. Ankara isä -mallin mukaan ajattelevat tai siihen taipuvat kansalaiset on saatu näkemään maailma vain yhdestä näkökulmasta. Se on myös yhä merkittävämmin rakentunut osaksi ihmisten identiteettiä, mikä selittää sen, että argumentointi ei toimi vaan keskustelua käydään tunneraktioiden, loukkaantumisten ja narsistisen itsekyyden ehdoilla. Trumpin valehtelu ei hänen kannattajilleen merkitse mitään – pääasia on omaa identiteettiä pönkittävä tunnepuhe, joka koetaan sisäiseksi totuudeksi.

Johanna Korhonen kuvaa kirjassaan Mikä niitä riivaa keskustelun epäsymmetriaa. Liberaalit keskustelijat, jotka edustavat Nurturing Parent -mallia, pyrkivät ymmärtämään empaattisesti myös vastapuolta ja kohtelemaan sitä reilusti ja oikeudenmukaisesti sekä itsekriittisesti. Konservatiivisen vastapuolen jyrkimmät kannattajat taas eivät koe empatiaa tarpeelliseksi vaan asennoituvat oman heimon puolelle argumenteista riippumatta. Empatia-argumentit tai odotukset vastavuoroisesta toisen kuuntelemisesta eivät siksi toimi tämän ääripään keskustelijoiden kanssa, vaan heihin voi vedota sellaisilla arvoilla kuin lainkuuliaisuus, sääntöjen noudattaminen tai vahva johtaja, joka jyrähtää.

Poliittinen keskustelu on yksi asia, sen takana oleva psykologia toinen. Varhaislapsuuden kiintymysssuhde ja kasvatustyylin autoritaarisuus ovat perinnöllisten aivojen mieltymyksiin vaikuttavien tekijöiden ohella yksi syy autoritaarisuuden nousuun sekä Venäjällä ja Euroopassa että Yhdysvalloissa. Samaan aikaan myös propagandan voimistama tietoisesti ja päämäärätietoisesti lietsottu pelon ilmapiiri ja ahdistus sekä taloudellisen epävarmuuden lisääntyminen ovat tekijöitä, jotka selittävät äärioikeiston ja ylipäänsä ääriliikkeiden näkyvyyttä ja osittaista houkuttavuutta.On syytä silti miettiä, miten voi voimistaa demokraattisia, oppimiskykyisiä ja empaattisia aineksia ajattelussa ja yhteiskunnan ilmapiirissä.

Ankara isä vai hoivaava vanhempi?

Lapsi kiintyy vanhempaansa, vaikka jäisi vaille rakkautta ja hoivaa. Kiintymyssuhdeteorian ja sen perusteella tehtyjen tutkimusten mukaan aika huomattava osa lapsista kiintyy turvattomasti eli ei opi luottamaan toisiin ihmisiin ja rakentamaan myönteisiä, molemminpuolisia ihmissuhteita. Hoivan puutteet näkyvät turvattomuutena, tunteiden säätelyn adaptoitumisena elämiseen vihamielisessä maailmassa ja ylikorostuneena oman itsen varassa pärjäämisenä. Koska hoidossa ja omien perustarpeiden tyydyttämisessä on vakavia puutteita, itsetunto ei ole kehittynyt joustavaksi ja omanarvontunne voi romahtaa pienestäkin kritiikistä.

Stressaavissa olosuhteissa kasvaneet lapset joutuvat pärjäämään liian varhain. Heidän kasvatustaan voi kuvata karaisemiseksi: vanhemmat voivat vakavasti uskoa, että liika hellyys pilaa lapsen ja tekee hänestä hemmotellun ja pärjäämättömän kovassa maailmassa. Osa vanhemmista on epäjohdonmukaisia ja palkitsee lasta milloin mistäkin, usein kuitenkin kovuudesta ja aggressiosta. Jos vanhempien kasvatus on autoritaarista, he nöyryyttävät lasta ja pakottavat tämän tottelemaan, mutta eivät auta lasta itse säätelemään omaa käyttäytymistä mallillaan, tunnesäätelyä opettamalla tai tunteita nimemällä.

Hoivaava vanhempi -mallia tukee turvallinen kiintymyssuhde. Se muodostaa laajan kehyksen maailman ja ihmisten tulkitsemiselle. Lapselle kehittyy uskomus siitä, että hänen arvonsa pysyy, vaikka hän tekisi virheitä ja erehdyksiä. Hän oppii oppimaan ja tulkitsemaan toisia ihmisiä lähtökohtaisen hyväntahtoisesti.

Lakoffin mukaan suuri osa ihmisiä asettuu näiden mallien välille ja siksi ympäristö ja vallistevat ajattelun kehykset vaikuttavat siihen, millaiset ajatukset tuntuvat yksilöstä tutuilta ja turvallisilta. Turvallisesti kiintyneet yleensä omaksuvat melko liberaalin ja suvaitsevaisen maailmankuvan. Toisaalta hän voi valita myös toisin, jos hänen luontaiset piirteensä ovat konservatiivisuutta tukevia.

Perinnöllisiltä taipumuksiltaan konservatiivi ihminen, joka on kasvanut kiintymyssuhteessaan turvallisesti, pystyy ymmärtämään myös liberaalia ajatusmaailmaa, vaikka suhtautuukin muutoksiin ja liian lennokkaisiin ideoihin varauksellisesti. Usein hän kouluttautuu ja pyrkii ymmärtämään maailmaa avoimesti, eikä lukittaudu yhden totuuden maailmaan, vaikka äänestäisi konservatiivipuolueita. Hänen tunnesäätelynsä on myös toimivaa eikä hänellä ole taipumusta narsismiin tai pohjattomaan itsekkyyteen. Hänen uskonnollisuutensa on välittävää, jopa altruistista, eikä hän näe syytä vihaan tai ennakkoluuloihin.

”Liberaaleja arvoja” kannattava kiintymyssuhteeltaan turvaton ihminen voi olla yhtä lailla ääri-ihminen. Pieni vähemmistö liberaaleista on tällä tavoin haavoitettuja ja heidän puhettaan leimaa vihamielisyys toista osapuolta kohtaan. Hän ei silloin edusta Nurturing Parent -mallin mukaista kehystämistä eikä pyri asettumaan toisen asemaan. Esimerkkinä voisi olla esimerkiksi hylätyksi tulemisen kipuaan poteva äärifeministi, joka näkee kaikki miehet vihollisina. Suurin osa feminismiä ei ole tällaista, mutta törmääminen yhteen ääri-ihmiseen voi heuristiikkojen vuoksi leimata monien ihmisten mielissä koko käsitteen.

Länsimainen kasvatustyyli saattaa jossain määrin tukea ankara isä -mallia ja turvatonta kiintymyssuhdetta. Yksi syy on alkoholismin (ja muiden riippuvuuksien) yleisyys. Toinen on perinteinen kasvatuskulttuuri, jossa on odotettu pärjäämistä. Sotien aiheuttamat puutteet vanhempien hoivassa ja toisaalta taloudelliset lamat ovat vieneet vanhemmilta hoivaresursseja. Stressaantunut ja äärimmilleen ponnisteleva vanehmpi ei tihku hellyyttä ja saattaa kokea, että rakkauden ilmaiseminen on pullamössöä lapselle.

Tunteiden säätely ja uudelleenkehystys

Lapset oppivat tunteiden säätelyn vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Herkkä lapsi kärsii, jos häneltä vaaditaan kovuutta ja aggressiivisuutta. Moni lapsi kuitenkin sopeutuu ympäristönsä odotuksiin ja oppii pärjäämistä eikä yhteistyötä ja leikkiä. Aasialaisissa kulttuureissa korostetaan enemmän sellaisia tunnesäätelyn muotoja, joissa yksilö oppii toimimaan yhdessä ja välttämään ristiriitoja. Yksi lapsille opetettu tekniikka on empatiakyvyn tietoinen ohjaaminen: lapsi ohjataan miettimään tilannetta myös muista kuin omasta näkökulmastaan. Lapsi oppii kehystämään ajatteluaan siten, että jokaisessa tilanteessa on monta perspektiiviä ja hänen oma perspektiivinsä ei ole muita tärkeämpi. Häpeän ja syyllisyyden tunteita arvostetaan kollektiivisissa kulttuureissa arvokkaina kompasseina: ne kertovat, milloin on toimittu muita vastaan väärin.

Länsimaissa osa lapsista oppii pikemminkin torjumaan häpeän ja syyllisyyden kaltaisia tunteita, joita vanhemmat pitävät heikkouden merkkeinä. Totalitaristisissa maissa häpeä ja syyllisyys siirretään taas auktoriteetin loukkaamisen alueelle, eikä niissäkään sisäistetyn moraalin alueelle. Erityisen paljon työväestön ja vähäosaisen väestön lapset sopeutuvat rooliinsa, jossa on oltava kova ja ankara. Jos lapsi ei koulutuksen avulla pysty laajentamaan tätä maailman tulkinnan kehystä, hän ei saa tarvitsemiaan eväitä ymmärtääkseen, että solidaarisuus ja empatia muita ihmisiä kohtaan ovat yhteiskunnan liimaa ja kaikkia hyödyttäviä hyveitä eivätkä henkilökohtainen tappio. Universaalin etiikan ja arvojen kuten lähimmäisenrakkauden oppimista voi edistää oma uskontokunta, mutta valitettavan usein uskonnot palvelevat tribalismia ja ihmisten alistamista.

Uskonnot vallanpitäjien suojana

Saudi-Arabian saudiprinssit ovat joutuneet käyttämään wahhabismia oman valtansa pönkittämiseen. Vain ankarat islamistit ovat tarjonneet sellaisen uskontulkinnan, joka suojaa epädemokraattista ja epäoikeudenmukaista hallintoa. Sunnalaisuuden maltilliset suuntaukset soveltuisivat hyvin myös demokraattiseen hallintoon, mutta se taas on uhka saudien hallinnolle ja varallisuudelle.

Vastaavalla tavalla islamismi on ollut lännen käyttämä ase taistelusta omasta vaikutusvallasta Lähi-Idässä. Kun kansanjoukot on saatiin kehystämään uskonnollisesti haluttu vallankaappaus, saatiin nauttia shaahin kukistamisesta. Seurauksena oli kuitenkin samalla ekstremismin kasvu ja sunnan merkityksen väheneminen suhteessa Koraani-fundamentalismiin. Alunperin Afganistanin Neuvostoliitolta valloittamiseen tarkoitetut järjestöt ovat kehittyneet pelätyiksi terrorijärjestöiksi.

Islamin perinteinen ajattelu on ollut monikehyksisempää. Mekassa oli pitkään kaikkien suuntausten moskeijoita. Maltillinen sunnalaisuus korosti erilaisten tulkintojen mahdollisuutta.

Samanlaista uskonnon muuttumista tai muuttamista universaalin etiikan ja järkevien uudelleentulkintojen tukemisesta ahtaaksi ankaran taivaan isän tottelemiseksi edustaa kristillinen fundamentalismi. Sen nimissä tehdään yhtä lailla pahaa kuin islamin, kun uskon nimissä kielletään seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia tai heikennetään naisen asemaa. Ankara isä iskee jälleen.

Nurturing Parent, luovuus ja demokratia

Turvallisesti kiintynyt aikuinen ei näe toisissa ihmisissä automaattisesti vihollisia. Demokratiassa kunnioittava toisten kohtaaminen, tieteellinen ja argumentoiva keskustelu ja yhteisen maailman rakentaminen sekä toisista huolehtiminen ovat tärkeitä vastavoimia globaalitalouden armottomuudelle. Talous on aikamme ankara isä, joka on syöstävä ehdottomasta vallasta ja saatava muuntumaan huolehtivaksi vanhemmaksi.

Kasvatuksessa on mahdollista tukea sellaisia ajattelutaitoja, jotka pieneltä osaltaan kasvattavat luottamusta ja tunnetaitoja. Esimerkiksi demokraattinen koulu, jossa opiskelijat kokevat osallisuutta ja merkityksellisyyttä Deweyn tyyliin, auttaa kehystämään maailmaa ja itseä koskevan kertomuksen toisin. Tiedekasvatus auttaa suuntaamaan huomiota argumentteihin eikä tunteisiin. Toisaalta tunnekasvatus auttaa myös tuntieden reflektoinnissa. Romaanien lukeminen kasvattaa empatiaa ja siksikin lukutaidolla on merkitystä yhtenä perustaitona, joka peruskoulun tulisi kyetä takaamaan kaikille. Filosofian ajattelutaitojen opetus ja ajatuskokeet auttavat pitämään yllä vaihtoehtoisia tulkintamalleja yhtä aikaa ja niihin sitoutumatta.

Luovuus vaatii kykyä kehystää asioita uudelleen. Jokainen lapsi, joka on kohtalaisen turvassa kasvanut, osaa leikkiä vähintään jossain mielessä. Leikki on luovuuden pohja. Luovuus ei häviä kasvatuksen tuloksena, jos sille on tilaa eikä siihen suhtauduta tuomiten tai halveksuen. Lapsen ja nuoren oma ilmaisu on arvostettavaa ja tärkeää. Käsitys siitä, että vain osa ihmisiä olisi luovia, on virheellinen. Luovuuden pelko on pitkälti epäonnistumisen pelkoa. Ankara isä kieltää leikin ja vaatii oikeaa työtä: lapset sotimaan ja aikuiset kurin ja järjestyksen alle. Totalitarismissa luovuuden tila on kapeutettu minimiin, palvelemaan vaihtoehtoisten faktojen keksimistä ennaltasovittujen sääntöjen mukaan.

Summa summarum

Talvilomaviikon ajatteluhetken lopuksi tiivistän sanomani:

  • Katso asioita monesta näkökulmasta!
  • Suosi diversiteettiä niin sisäisessä maailmassasi kuin ulkoisessa maailmassa.
  • Älä pysähdy yhteen oikeaan tulkintaan vaan jatka asioiden kyseenalaistamista ja tutkimista.
  • Suojele luovuutta, demokratiaa ja tieteitä sekä median vapautta.
  • Älä ala puhua totalitarismin kieltä vaan kehystä asiat viesteissäsi siten, että lukijan empaattiset ja reflektiiviset tulkintakehykset voimistuvat.
  • Älä hyväksy hoivaavan vanhemman tylyttämistä vaan puolusta jokaista maailman lasta ja tue hänen oikeuttaan kasvaa turvassa.

Monivalintoja Abitti-kokeeseen

Abitti-kokeessa on tällä hetkellä aika rajallinen määrä tehtävätyyppejä: tavallisin vastaustyyppi lienee teksti. Se kirjoitetaan tekstiruutuun, jonka kokoa voi säädellä ja jonka vierelle voi tuoda kokeen aineistoja.

Tämän yleisimmän tehtävätyypin lisäksi olen käyttänyt monivalintaa, joka sallii vain yhden oikean vastauksen. Olen pohtinut paljon kysymystä siitä, voiko monivalinnoilla mitata mitään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liki kaikki tärkeät kokeet ovat monivalintoja, ja se oudoksuttaa. Pitemmissä teksteissä kuitenkin näkyy enemmän opiskelijan kypsyyttä ja ymmärryksen syvällisyyttä.

Monivalinnoilla on kuitenkin myös rajalliset hyvät puolensa. En rakasta kokeiden pisteyttämistä ja siksi arvostan rehellisesti sanoen ihan jo sitä, että algoritmi laskee pisteet puolestani. Kun ykköstehtävä kokeessa on korjauspuuhiin ryhtyessäni valmiiksi pisteytetty, näen heti, onko perusasiat ryhmällä hallussa.

Usein teen kymmenen monivalinnan sarjan. Pisteytys vaihtelee kokeen mukaan. Pyrin siihen, että noin puolet kysymyksistä mittaa hyvin perustavaa ainesta, sellaista mitä jokaisen tulisi tietää. Loput kysymykset voivat olla vaativampia, vähän teoreettisempia ja soveltavampia. Näin saan kysymyksistä erottelevia ilman, että ne ovat ylivaikeita pikkutiedon muistamista mittaavia jokaisen inhokkeja.

Kysymyksen voi rakentaa monin tavoin. Esimerkiksi siihen voi kuvata tilanteen ja opiskelijan on tunnistettava tilanteeseen liittyvä opittu asia. Uskonnossa se voi olla uskonnollisen suuntauksen tai historiallisen ajanjakson päättely kuvauksesta, psykologiassa esimerkiksi lapsen kehitysvaiheen, mielenterveyden häiriön, tilanteen ymmärtämiseen liittyvän teoriakäsitteen tai suuntauksen tunnistamista vastausvaihtoehdoista. Filosofiassa kyseessä voi olla esimerkiksi johdonmukainen päättely: mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii yhteen annettujen maailmankatsomuksellisten lauseiden kanssa johdonmukaisuuden kärsimättä? Myös päättelyvirheiden tunnistus esimerkistä soveltuu monivalinnaksi. Tämäntyyppisissä tehtävissä pyrin yksiselitteisyyteen. Hyvän opiskelijan ei tarvitse jäädä miettimään kahdesta melkein tilanteeseen sopivasta vaihtoehdosta, kumpi on tarkoitettu. Monivalintojen on syytä olla reiluja ja mitata ymmärrystä, ei kikkailua. Tällöin ne säästävät myös opiskelijan aikaa ja hän ehtii paneutua varsinaisiin kirjoitustehtäviin.

Monivalintojen vaikeusastetta voi jossain määrin säädellä vastausten lukumäärällä. Pyrin laittamaan 4-5 vaihtoehtoa jokaiseen kysymykseen, jotta osaaminen erottuu arvailusta.

Monivalinnan ei tarvitse olla tietoa toistavaa. Joidenkin perustermien suhteen sekään ei haittaa. Sanan yhdistäminen oikeaan määritelmään on joskus tarpeen. Ilman käsitteellistä osaamista voi olla hukassa muukin ymmärrys. Monivalintatehtäviä voi kuitenkin tehdä myös monipuolisemmin.

YTLei välttämättä tule tekemään monivalintatehtäviä reaaliaineiden ylioppilaskokeisiin. Se voi olla hyvä, sillä hyvien monivalintojen teko vie aikaa ja vaatii tarkkaa ajattelua. Ainut mitä siinä harmittelen on se, että monivalintatehtävien pistekeskiarvojen vertaaminen kunkin sensorin muihin arviointeihin antaisi yhden melko riippumattoman mittarin sille, onko arviointi tasoltaan tasaista sensoreista riippumatta. Jos sensori pyrkii tiettyyn keskiarvoon itselle osuvien koulujen kesken, arviointi voi vinoutua, jos koulujen opiskelijoiden osaamisen taso jossakin oppiaineessa on korkea. En tiedä,  miten paljon sensorien arviointia ja pisteytystä yksittäisten kysymysten tasolla seurataan, mutta koska he ovat ihmisiä, objektiivisuus arvioinnissa on erittäin vaativaa. Kakkossensori yleensä tietää ykkössensorin antaman pistemäärän, joka saattaa ankkuroida omaakin arviointia. Mutta ehkäpä tätä kaikkea on mietitty lautakunnassa ja sähköistymisen myötä ei ainakaan teknisesti olisi vaikeaa satunnaisluetuttaa sama vastaus monella eri toisistaan tietämättömillä sensorilla, jotta saataisiin tietoa arvioinnin yhtenäisyydestä.

Quizlet Live ja Kahoot Jumble

live 2.JPGlive.JPG

Quizlet Live auttaa käsitteiden oppimista

Meillä oli perjantaina ysipäivä. Tällä kertaa humanististen aineiden esittelypisteessä käytimme Quizlet Liveä osana opiskelijoiden aktivoimista. Kun opiskelijat olivat lyhyesti esitelleet lukion oppiaineita fiksusti ja napakasti, yksi heistä käynnisti Liven ja ohjeisti opiskelijat. Ysiluokkalaiset hoksasivat hyvin nopeasti, miten Quizlet Live toimi. Yhteistyö sujui, kun ryhmät miettivät intensiivisesti sanojen ja selityste yhdistelyä. Osa oli hiljaisen keskittyneitä ja harkitsevia, osa riemastui onnistuessaan äänekkäästi. Kokemukseni Quizlet Liven käytöstä on ollut samanlaista myös lukiolaisten kanssa. Se pakottaa hyvään yhteistyöhön ja toimimaan yhdessä, opiskelijhat ryhmäytyvät isoissakin ryhmissä kohtalaisen helposti eikä tarvitse miettiä, jääkö joku yksin ryhmiä rakentaessa. Lisäksi yhteiset neuvottelut ovat pedagogisesti mielekkäitä. Live opettaa hyödyntämään epäonnistumisia ja pistämään mieleen käsitteet, joita ei vielä osaa. Ei se ihmeitä tee, mutta hyvin tehdyt käsitemäärittelyt kuitenkin auttavat esimerkiksi tähdentämään eroa kahden melko samantyyppisen käsitteen välillä.

Kun opettaja ottaa Quizlet Liven käyttöön, hän tarvitsee pakan, jossa on vähintään 12 käsitettä selityksineen. Luon useimmiten Liveä varten ihan erilliset pakat, koska selitysten on hyvä olla erittäin tiiviitä, jotta ne mahtuvat kännykän näytölle. Live toimii tavallisella opettajan ilmaistilillä, mutta se ei toimi, jos pakka on kasattu useista eri Quizlet-pakoista. Kysymykset tulevat ryhmien opiskelijoiden kännyköihin ja ryhmien eteneminen näkyy opettajan koneella samaan tapaan kuin Socrativen kilpailuissa, mutta ryhmät siirtyvät alkuun aina, kun he tekevät virheen. On siis tavallista, että kaikki ryhmät käväisevät nollilla. Joukkueet kannattaa aina sekoittaa. Play again -toiminnalla voidaan antaa samalle joukkueelle revanssimahdollisuus, ja tätä aika usein opiskelijat pyytävät ja minä hellämielisenä suostun useimmiten.

Kahoot Jumble korostaa järjestykseen laittamista

jumble

Kahoot on varmaan jo useimmille opettajille tuttu väline. Uusin toiminnallisuus siinä on Jumble-tyyppinen visa, jossa opiskelijoiden tehtävä on järjestää oikeaan järjestykseen (esimerkiksi suuruus- tai aikajärjestykseen) asioita. Tein huomiseksi kirkkohistoriaan ja kirkkotietoon kertaus-Jumblen. Aikajärjestyksen päätteleminen on yksi tapa testata sitä, ovatko asioiden väliset jäsentyneet oikein. Kahootin helppokäyttöisyys on ilo stressaantuneelle opettajalle, jolla on käynnissä kuusi lukiokurssia – ei oikein olisi rahkeita tehdä mitään kovin monimutkaista uutta, mutta Jumble osoittautui nopeaksi perehtyä ja tehdä. Maanantaina kuulen, kuinka opiskelijat suhtautuvat. Quizlet Liven kanssa saimme viime viikon iltapäiväkaksoistunnin kulumaan jouhevammin – kahden jälkeen pidetyt kaksoistunnit ovat raskaita niin opettajalle kuin opiskelijoille, ja niihin on pakko jotain toiminnallista aina yrittää saada.

Kriittisyyttä vai ratkaisukeskeisyyttä?

maze-1804499_1280.jpg

Kuvalähde: qimono (Pixabay) CC0

Uusimmassa niin&näin -lehdessä oli lukemisen arvoinen ja hyvin tärkeä juttu ratkesista eli ratkaisukeskeisen ajattelun vaaroista. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusniemen artikkeli Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi jatkoi Filosofian akatemiaa kohtaan esitettyä ratkaisukeskeisyyskritiikkiä (Ajatuspajoista innovaatiokumpaanuuksiin 2016). Journalismille, erityisesti Ylen tutkivalle journalismille, esitettyä ratkaisukeskeisyyden ja ylenpalttisen konsulttimyönteisyyden mallia kritisoitiin syystäkin: kriittisyyden vaientaminen on demokratiassa suuri ongelma.

Artikkelissa maalataan sangen synkkä kuva nykypäättäjistä, jotka valmennuskonsulttien paljon lupaavista iskulauseista innostuneina ovat valmiit hylkäämään kaiken järjen ja sukeltamaan kyseenalaistamattoman uskon varaan. Erityisen vaarallisina jutussa näyttäytyy tutkimuspohjainen ratkaisukeskeisyys kuten positiivinen psykologia. Koska positiivinen psykologia on tärkeä psykologian tutkimuskohde, pidän tätä osittain maaliin osumattomana kohteena. Positiivisen psykologian aito tieteellinen tutkimus kun voi osaltaan myös purkaa liiallisia ratkaisukeskeisyyden myyttejä kuten uskoa helppoihin tai yksinkertaisiin, kaikille sopiviin ratkaisuihin. Tällä hetkellä positiivisen psykologian parissa keskustellaan esimerkiksi mindfulness-lupausten pitävyydestä sangen kriittisesti ja positiivisen psykologian toiselle aallolle on tyypillistä se, että siinä ei lietsota käsitystä positiivisen ajattelun kaiken parantavasta voimasta vaan lähdetään tosiasioiden ja monenlaisten tunteiden tunnustamisesta. Ero self-help -kirjallisuuteen on siis olemassa ja kuilu konsulttien brändimarkkinointiin ja kivaan fiilikseen on suuri.

Onko kyseessä silti väärä dikotomia, kun kriittisyys asetetaan ratkaisukeskeisyyden vastakohdaksi?

Pelkään olevani samalla tavalla hiukan epäreilu kuin kirjoittajat kaikkea ratkaisukeskeisyyttä kohtaan, kun haluan muistuttaa siitä, että kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden välillä ei kenties ole pakko tehdä joko tai -valintaa. Sekä kriittisessä ajattelussa että huolella mietityssä ratkaisukeskeisyydessä kyse on hitaasta ajattelusta, jossa parhaimmillaan pystytään voittamaan omat intuitioon perustuvat perustelemattomat tai huonosti perustellut ajatukset.

Rakentaisin oman dikotomiani (joka sekin on osaltaan virheellinen, kuten dikotomiat aina ovat) sen varaan, kuinka populistista ja yksinkertaistavaa keskustelu ja perustelu on. Monimutkaisissa ongelmissa myös ratkaisut ja niiden haarukointi ovat monimutkaisia ja vaativat ratkaisijoilta paljon. Toinen ääripääni olisi harkittu, reflektiivinen ajattelu, johon kuuluu myös itsekriittisyys ja palautteen kuuleminen. Se vaatii paljon, myös tunnetaitoja, joita meiltä kaikilta osittain uupuu. Tämän hitaan ajattelun ja rationaalisuuden lisäämisen suuntaan kulkeminen vaatii taitavan ajattelun taitoja ja kykyä kuunnella erilaisia intressiryhmiä niin päättäjiltä kuin kansalaisiltakin. Se ei ole helppo polku, mutta populismiin verrattuna se pelottaa minua paljon vähemmän ja luo edes jonkinlaista toveikkuutta tulevaisuuden suhteen.

Populistinen ja helppoihin sekä nopeisiin ratkaisuihin vetoava politiikka, journalismi ja päätöksenteko ovat monella tapaa yleistyneet. Politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä tulleet henkilöt kuvittelevat, että yhteiskunnan ongelmat on ratkaistavissa nopeilla liikkeillä. Populismin imussa eduskuntaan on myös tullut ihmisiä, joiden ajattelu ei ole riittävän abtraktia katsomaan yhteiskunnallisia kysymyksiä omaa kylää suuremmassa mittakaavassa. Rakennetaan muuri. Yhtiöitetään Suomen tiet. Lopetetaan laiskojen hyysääminen tai laitetaan rajat kiinni. Kovennetaan rangaistuksia ja lynkataan pedofiilit. Lisätään vuosityöaikaa kaikilla työpaikoilla. Karkoitetaan maasta kaikki, jotka ovat rikollisia. Kielletään tämä tai tuo uskonto.

Maailma on kuitenkin monimutkainen. Minua miellyttää Ville Lähteen liikkuvien osien metafora. Kun jotain paikkaa sohitaan, muuttuu samalla jotain muuta. Erityisesti ihmisiä koskevat ratkaisut ovat aidosti hankalia.

Millaista kriittisyyttä siis tarvitaan aikoina, jolloin pinnallisuus ja helpot ratkaisut houkuttavat? Aivan varmasti tarvitaan tutkivaa journalismia, jossa jaksetaan etsiä taloudelliset kytkökset päättäjien ja firmojen väliltä tai tietoa siitä, kuka hyötyy mistäkin päätöksestä ja kuka on kenenkin kaveri. Samaan aikaan on tärkeää olla ruokkimatta epäluottamusta demokratiaan. Se nimittäin tuottaa uusia populistisia, entistä pahempia päättäjiä, jotka eivät kavahda eliitin kritisoimisen tuottamaa epäluuloa tiedettä ja sen menetelmiä tai demokraattista päätöksentekokoneistoa kohtaan.

Väitän, että kriittisyys on tänä aikana vaikeampaa kuin koskaan. Samoin aitojen ja toimivien ratkaisujen löytäminen on vaikeaa, kun yhteiseen keskusteluun ei liity paras argumentti voittakoon -tyyppistä asennetta vaan pelkoa kriittisestä kansalaiskeskustelusta.

Lukuisat hankkeet, joita Suomessa on vireillä ratkaisujen löytämiseksi, eivät varmasti pysty yhteiskunnan ongelmia ratkaisemaan, ellei päätöksenteon ja sen valmistelun avoimuutta olla valmiita lisäämään. Periaatteessa arvostan niitä pieniä liikkeitä avoimemman demokratian suuntaan, joita ratkaisukeskeinen ajattelu on tuonut mukanaan. Jos valistuneiden kansalaisten kritiikki ja kekseliäisyys otetaan voimavarana käyttöön, moni asia voi nytkähtää myös eteenpäin.

Koska helppojen ratkaisujen tarve on ihmisissä suurta, tarvitaan jatkuvaa edukaatiota. Esimerkiksi myönteistä hymistelyä ei tarvittaisi journalisteilta, jos ihmisillä päättävissä asemissa olisi tarpeeksi itsetuntoa ottaa myös kritiikki palautteena. Egotrippailun sijaan tarvittaisiin nöyryyttä. Minulla ei ole ratkaisua siihen, miten tähän päästäisiin, mutta veikkaan, että koulutuksella ja riittävällä ennaltaehkäisevällä mielenterveystyöllä saavutettaisiin jo jotain.

Kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden suhde näyttäytyy minulle oman organisaation ja toiminnan kehittämisen kannalta seuraavasti: kun jotain on tehty, arvioidaan saman tien, mikä onnistui ja mikä ei. Kriittiset ja hyvin perustellut kielteiset näkökulmat kerätään huolella talteen. Ne ovat ehdoton edellytys kehittämiselle. Seuraavalla kerralla toimintaa toteutettaessa pyritään löytämään parannuksia todettuihin ongelmiin. Voimavaroista riippuu, kuinka paljon aikaa ja voimia kehittämiseen käytetään. Samalla ollaan tietoisia siitä, että perustyö voi olla ihan hyvin tehtyä, vaikka joka vuosi ei merkittäviä parannuksia tehtäisikään. On kuitenkin tärkeää seurata sitä, mikä toimii ja mikä ei, jotta ei juutu tekemään asioita toimimattomilla tavoilla. Itselleen ja toisille on syytä antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä, vaikka se ei olisi täydellistä. Se ei ole liiallista myönteisyyttä eikä vahingoita ketään.

Opettaja pitää itsenäisyyspuheen osa 1

Puhe Viikaisten yhtenäiskoulun itsenäisyysjuhlassa 2016.

Hyvä Viikaisten väki

Mitä yhteistä on Angry Birdsillä, muumeilla, sananmuunnoksilla ja tarttuvilla sketsihahmojen sanonnoilla, ruisleivällä, pikku kakkosella, Mikael Gabrielin musiikilla ja tavalla, jolla kouvolalainen risunkerääjä ilmaisee tunteitaan?

Nämä kaikki ovat esimerkkejä suomalaisesta kulttuurista.

Kun opiskelijani tuolla lukion puolella kuvailevat suomalaisuuden olemusta, he nostavat usein esille suomalaisen alkoholikulttuurin ja saunomisen sekä sen, että suomalaiset eivät juuri halaile tai koskettele toisiaan. Usein esille nousee myös suomalainen hiljaisuus. Emme juuri puhu small talkia eli rupattele vieraiden kanssa kohteliaasti säistä tai kysele mitä kuuluu. Suomalainen puhuu vähän ja harkiten ja osaa olla myös hiljaa ystävän kanssa niin että se tuntuu luontevalta. Tämä hiljaisuus on sekä hyvä että paha asia. Jos ei koskaan opi puhumaan mistään, jää aika yksin. Toisaalta kyky olla hiljaa kertoo mielenrauhasta ja levollisuudesta.

Hiljaisuuden vastapainoa ovat sanat ja musiikki.

Kulttuurin yksi ydin on suomen kieli. Kalevalan tarinoissa sanoilla oli mahtia. Niillä saattoi laulaa miehen suohon vähän samaan tapaan kuin räppärit voivat haastaa toisensa riimeillä käytyyn taisteluun. Me suhtaudumme sanoihin vakavasti. Tällaisessa kulttuurissa ihmisten lupauksiin luotetaan ja rehellisyyttä arvostetaan. Suomessa ei sanota Minä rakastan sinua, ellei olla aivan varmoja siitä. Oma äidinkieli on valtavan iso osa sitä, mitä ja ketä me olemme.

Minulle yksi kulttuurin tärkeimpiä osa-alueita on musiikki. Pääsin aikoinaan juuri ja juuri musiikkiluokalle ja sain sitä kautta elämääni pysyvän harrastuksen. Suomessa musiikkiluokat ja musiikkiopistot sekä valinnaisaineiden tunnit ovat antaneet lapsille ja nuorille huikean mahdollisuuden kehittää itseään sekä musiikin kuuntelijoina että sen tekijöinä. Soitto- ja lauluharrastus opettavat toisten kuuntelemista ja yhteispeliä sekä keskittymistä. Tässäkin juhlassa koulun musiikkiopetus näkyy ja kuuluu. Suomalaisesta peruskoulusta ja peruskoululaisten taitavuudesta on syytä olla ylpeä.

Suomalainen musiikki puhuttelee meitä erityisesti. Kun musiikki on sävelletty ja sanoitettu Suomessa, siinä kuuluvat tutut tunteet ja tunnelmat. Surullisena ja iloisena sitä haluaa kuunnella tai soittaa erilaista musiikkia. Kun musiikki antaa tunteille kielen, ei haittaa niin paljon, jos tunteista on muuten vaikea puhua.

Musiikki liittyy myös muistoihin. Jokin biisi voi liittyä mielessä ensirakkauteen. Kun suomalainen urheilija voittaa kisan, aikuisetkin miehet liikuttuvat Maamme-laulusta. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi muistisairaudesta kärsivä vanhus, voit kokeilla laulaa hänelle tai hänen kanssaan tuttuja lauluja: lastenlauluja, virsiä, vaikka vanhoja euroviisukappaleita. Musiikki ja tutut laulunsanat ovat usein viimeinen kieli, joka ihmiselle jää, kun muu muisti pettää.

Itsenäinen Suomi elää oman kielen ja kulttuurin kautta. Kulttuuri auttaa meitä kokemaan elämän kiinnostavana, merkityksellisenä ja rikkaana ja kulttuurin ansiosta meillä on monia välineitä, joilla voimme ilmaista tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Tänä itsenäisyyspäivän aattona toivon, että osaamme kaikki arvostaa omaa kulttuuriamme ja pitää sen elävänä.

Mukavaa itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Opettaja pitää itsenäisyysjuhlan puheen osa 2

387.jpg
Tämä puhe on pidetty Uudenkaupungin kaupungin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2016 Crusellissa. Paikallislehden jutussa otsikoksi nousi En haluaisi elää Platonin valtiossa.

Arvoisa juhlaväki!

Filosofi Platon kuvaa teoksessaan Valtio ihanneyhteiskuntaansa. Sen kansalaiset ovat tottelevaisia eivätkä kyseenalaista koskaan vallanpitäjien tahtoa. He ovat aina tyytyväisiä eivätkä koskaan halua minkään muuttuvan. He ovat passiivisia ja antavat vallanpitäjien, eliitin tehdä työnsä ilman vähäistäkään kritiikkiä.

Olen tänäkin itsenäisyyspäivänä iloinen, että en elä Platonin valtiossa vaan Suomessa, jossa valtion on mahdollista kehittyä kriittisen ajattelun ja kaikkien osallisuuden kautta ja jossa demokratia voi suhteellisen hyvin. Oma kansallinen identiteettini sisältää vahvana ajatuksen siitä, että aktiivinen kansalaisuus on tärkeämpää kuin kuuliainen alamaisuus. Pakonomaisen yksimielisyyden sijaan näen suomalaisen yhteiskunnan ytimessä aidon kansalaiskeskustelun, jossa monet eri mielipiteet ja ajatukset käyvät keskustelua ja jossa tosiasioita, järkeä ja perusteluja arvostetaan. Tällaisessa ilmapiirissä voi myös luovuus ja innovatiivisuus eli kyky keksiä uutta kukoistaa.

Kun viralliset Suomiemojit tänä vuonna julkaistiin, niissä näkyi hauskalla tavalla joitakin suomalaisia erityispiirteitä. Emojit ovat niitä pikkuisia kuvia, joita käytetään sosiaalisessa mediassa. Yhdessä emojissa on suomalainen bussipysäkki, jolla ihmiset odottavat bussia metrin välimatkaa toisiinsa pitäen. Suomiemojeihin on mahtunut niin suomalainen kädenpuristus, sauna, kahvikuppi, kiroileminen kuin metsä ja pimeyskin. Joukossa on myös joulupukki, Nokian kännykkä ja Suomen lippu. Ulkoministeriön luova idea on tavoittanut hyvin jotain suomalaisuudesta.

Kaikki me tiedämme, että jokainen suomalainen ei ole samanlainen. Kaikki eivät pidä makkarasta, kaikki eivät ole urheiluhulluja ja osa ei edes sauno. Meitä on monennäköisiä ja monenlaisia. Stereotypiat ovat vain stereotypioita. Oma voimansa niillä silti on. On helpompaa olla suomalainen, kun on vähän sosiaalisesti arka, hiljainen ja varovainen eikä halaile tai elehdi turhia. On helpompaa olla suomalainen, jos tykkää jääkiekosta ja formuloista tai jos rakastaa pullaa, kahvia ja mustaan pukeutumista.

Ulkoiset tavat ovat kuitenkin vain kulttuurin pintaa. Monet ajattelutavat, arvostukset ja kulttuuriset normit ovat lausumattomia, pinnanalaisia. Yhteiset kulttuuriset käsikirjoitukset yhdistävät meitä syvemmin kuin näkyvät mieltymykset tai vaikka poliittiset mielipiteet.

Olen opettaja lukiossa. Työssäni kysyn aina välillä opiskelijoiltani, mitä suomalaisuus heille on ja mitä siitä tulee ensimmäisenä mieleen. Ensimmäinen mielikuva tyypillisestä suomalaisesta on usein kalsareissa televisiota katsova kaljaa litkivä mies tennissukat jalassa. Saunan, viinan ja makkaransyönnin kaltaisten asioiden lisäksi esille nousee hyvin usein hiljaisuus.

Suomalaiset osaavat olla hiljaa. Small talkia ei tarvita eikä oikein osatakaan vaan kun suomalainen puhuu, hän puhuu asiaa. Tyhjiä lupauksia ei anneta ja yleensä ollaan muutenkin rehellisiä. Siedämme hiljaisuutta ja osaamme olla hiljaa yhdessä. Saunanjälkeinen vilvoitteluhetki järven tai meren rannalla auringonlaskua tuijotellen ei tarvitse paljon sanoja ollakseen jaettu, arvokas yhteinen hetki.

Kun kysyn nuorilta, mitä he Suomessa arvostavat, lista on vuodesta toiseen hyvin samantapainen. Nuoret arvostavat hyvinvointivaltiota ja sen tarjoamaa ilmaista koulutusta. He arvostavat aikaisempien sukupolvien työtä, suomalaista sosiaaliturvaa ja turvallisuutta. Heille on arvokasta suomalainen luonto ja suomen kieli. He arvostavat suomalaista kulttuuria ja ovat ylpeitä suomalaisista saavutuksista. Heillä on suomalainen identiteetti.

Samantyyppiset arvostukset nousevat esille koko Suomessa. Tietomilli-tietokanta kertoo, että suomalaiset arvostavat tuloerojen maltillisuutta, koulutusta ja tiedettä, tasa-arvoa ja julkisia palveluja ja kokevat ylpeyttä suomalaisista saavutuksista. 65 % suomalaisista pitää Suomea muita maita parempana ja saman verran suomalaisia ajattelee, että silti suomalaisuuteen tulee suhtautua myös kriittisesti. 80 % suomalaisista pitää tärkeänä tai erittäin tärkeänä sitä, että yrittää ymmärtää myös eri mieltä olevien näkökulmia.

Suomalaiseen identiteettiin kuuluu oman historian tuntemus ja arvostus. Suomen itsenäisyyden alkutaival jätti moniin sukuihin ja monille paikkakunnille hankalia asioita, joista ei osattu puhua. Talvisota onnistui yhdistämään kansan puolustamaan omaa maata. Sodan jälkiä kuitenkin kannettiin kauan. Sota mursi monen miehen mielen. Yölliset painajaiset ja synkät muistot olivat raskaita kestää. Sodan kokeneiden oli vaikea palata takaisin arkeen ja jatkaa elämää. Osa selvisi kaikesta kauhusta paremmin, mutta sodan jäljet eivät olleet vain fyysisiä vammoja. Puhumattomat asiat elävät monien ihmisten sukuhistoriassa vieläkin.

Arvostamamme Suomen sotaveteraanit eivät olleet eivätkä ole yhtenäinen joukko vaan he edustavat monia erilaisia ajatusmaailmoja. He puolustivat tätä demokraattista, vapaata yhteiskuntaa, jossa on monipuoluejärjestelmä ja jokaisella ihmisellä oikeus itse ajatella ja elää arvojensa mukaisesti. Suomalaisen identiteetin olemukseen kuuluu moniarvoisuus ja vapaus. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla suomalainen.

Suomen yhtenäisyys ei ole ankaraa yhtenäisyyttä. Totalitarismeissa oletetaan, että kaikki ajattelevat samalla tavalla ja toisinajattelijat tuomitaan. Demokraattisessa kulttuurissa pidetään arvokkaana, että erilaisuutta on ja että jokaisella on vapaus ajatella itse. Ei ole yhtä totuutta tai yhtä auktoriteettia, kuten joissakin toisissa valtioissa on. Vapaa kulttuuri on kulttuuria, jossa on vahva sananvapaus ja vahva omilla aivoilla ajattelemisen perinne.

Suomalaisen yhteiskunnan demokraattisuuden lähtökohtana on korkea koulutustaso. Sen juuret ovat osittain luterilaisen kulttuurin kansanopetuksessa: jo 1500-luvulta alkaen suomalaisten piti oppia itse lukemaan, jotta he voisivat ymmärtää omaa uskontoaan ilman ulkopuolisia auktoriteetteja. Kansanopetus teki meistä lukutaitoisen kansan. Herätysliikkeiden syntyaikaan 1700- ja 1800-luvuilla ne olivat lukutaitoisen kansan piiristä nousevia kansanliikkeitä jotka osaltaan vahvistivat yhteiskunnan demokratisoitumista. Kalantilainen Liisa Erkintytär, joka paimentyttönä koetun herätyskokemuksen pohjalta käynnisti 1700-luvun puolessa välissä uuden herätysliikkeen, Länsi-Suomen rukoilevaisuuden, osasi lukea ja ajatella itse ja on siten yksi esimerkki tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuuksista jo Ruotsin vallan ajalta.

Kansakoululaitos ja peruskoulu ovat entisestään parantaneet kaikkien suomalaisten lukutaitoa ja kriittistä ajattelukykyä. Koulutus ja oppi ei kuulu Suomessa vain eliitille vaan jokainen suomalainen lukee sanomalehtiä ja seuraa uutisia sekä tietää jotain maailman asioista. Tällaista kansaa on erilaista hallita tai huijata kuin sivistymätöntä ja tietämätöntä kansaa.

Riippumaton journalistisesti ohjattu ja vastuunsa kantava suomalainen media tuo monimuotoisuudessaan ajankohtaista tietoa kaikkien tavoitettavaksi. Suomessa ei ole yhtä ainoaa samanmielisten valtamediaa, vaan lukuisia erilaisia toisiaan täydentäviä medioita suurista kaupallisista mediakonserneista pieniin paikallislehtiin ja omaan Yleisradioon. Tiedon seuraaminen useammasta kuin yhdestä lähteestä auttaa kehittämään mediakriittisyyttä. Samalla voimme olla ylpeitä siitä, että suomalainen media nauttii tutkimusten mukaan kaikista kriittisistä äänistä huolimatta korkeaa luottamusta sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Emme ole Suomessa luopuneet ihanteesta, jonka mukaan totuudella on väliä ja siihen tulee uutisoinnissa pyrkiä.

Esimerkiksi venäjänkieliset, saamenkieliset ja viittomakieliset uutiset ovat yksi tapa, jolla Suomi yhteiskuntana ja Yleisradio tehtävänsä hoitajana tukee kaikkien oikeutta saada asiallista tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja vähemmistöidentiteetille tärkeistä asioista omalla äidinkielellään ja tuntea osallisuutta yhteiskuntaan. Osallisuuden kokemus taas vähentää radikalisoitumisen ja syrjäytymisen vaaraa.

Suomalaiset ovat kansainvälisesti vertaillen hyvin kielitaitoista kansaa. Keskimääräinen suomalainen osaa puhua 2,6 kieltä. Kun koululaitos olettaa, että jokainen suomalainen oppii puhumaan muutakin kuin äidinkieltään, avataan samalla monia ovia maailmaan. Kun peruskoulun käynyt suomalainen matkailee, hän pärjää kielitaidollaan hyvin. Monipuolinen kielitaito yhdistettynä vahvaan äidinkielen osaamiseen on hyvä pohja kriittiselle ajattelukyvylle ja monien eri tiedonlähteiden seuraamiselle, ja näinä aikoina se on erityisen merkittävää.

Kielitaidon lisäksi Suomi komeilee monien muiden listojen kärjessä. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomi on esimerkiksi hyvä maa äideille ja naisille. Olemme suhteellisen tasa-arvoinen maa, jossa osataan käyttää kaikkien ihmisten osaamista ja ammattitaitoa yhteisen hyvän rakentamiseen. Perheiden mahdollisuutta kasvattaa lapsia tuetaan niin hyvällä äitiysturvalla, kodinhoidontuella kuin vahvalla ja toimivalla päivähoitojärjestelmällä. Koulutetut äidit kasvattavat fiksuja ja osaavia lapsia. Pitkä tasa-arvoinen koulutuspolitiikka kantaa hedelmää peruskoululaisten PISA-vertailuissa ja muutenkin kansainvälisesti mitatusti korkeassa koulutustasossa.

Suomalaiset ovat hyviä myös ajattelijoina. Tuore korkeakouluvertailu kertoi, että yliopistokoulutetut suomalaiset ovat huomattavan hyviä ajattelun taidoissa verrattuna muiden maiden yliopistokoulutettuihin. Kun vielä tiedetään, että moni hyvin älykäs suomalainen on itseoppinut ja kouluttautunut yliopistojen ja korkeakoulujen ulkopuolella, voimme olla ylpeitä osaamisemme tasosta. Meillä ei ole mitään syytä naureskella elämänkoululaisille. Muodollisen koulutuksen ulkopuolella on paljon viisautta ja osaamista, jota Suomi tarvitsee.

Suomalaiset pärjäävät toistaiseksi hyvin myös kansallisissa vertailuissa korruption vähäisyydessä ja onnellisuudessa. Olemme onnistuneet pitämään myös äänestysprosentin korkeammalla kuin moni muu maa. Se kertoo vahvasta demokratiasta ja luottamuksesta toimivaan yhteiskuntaan. Tätä kaikkea meidän on syytä arvostaa ja pitää yllä. Kansallinen identiteettimme rakentuu koulutuksen tärkeyden, demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan sekä hyvinvoinnin ympärille. Pohjoismaisittain arvostamme myös luontoa ja suomalainen monipuolinen luonto on tärkeä stressiä vähentävä tekijä.

Suunta johon toivon Suomen edelleen kehittyvän on avoin yhteiskunta. Kuten tiede kehittyy asiantuntevan kritiikin ja avoimen tiedon saatavuuden avulla, samalla tavalla myös yhteiskunta kehittyy demokratiana, kun se säilyy mahdollisimman avoimena. Tämä avoimuus tarkoittaa vallankäytön, sekä taloudellisen, mediavallan että poliittisen ja virkamiesvallan mahdollisimman suurta läpinäkyvyyttä. Tarvitsemme hankalaa kansaa, hankalaa mediaa ja asiallista kritiikkiä pysyäksemme hyvänä yhteiskuntana, vaikka monesti olisi helpompaa hoitaa asiat piilossa kavereiden kesken. Yksikään instituutio ei saa saada asemaa, jossa sitä ei saa kyseenalaistaa. Tällä tavoin varjelemme vapaata yhteiskuntaa, vapaata Suomea.


Kun sosiaalipsykologit tarkastelevat kansallisia kulttuureja, suomalaisuudesta piirtyy selvä kuva. Olemme kansa, jolla on matala valtaetäisyys. Se tarkoittaa sitä, että herroja ei kumarrella ja että valtaapitävien oletetaan elävän ihan samassa todellisuudessa kuin tavallisten ihmisten ja tietävän, mitä maitolitra maksaa. Presidentti voi kulkea kansan keskuudessa ilman turvamiehiä ja kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, vaikka kaikilla ei olekaan täysin samanlaisia lähtökohtia.

Toinen sosiaalipsykologien kuvaama piirre suomalaisuudessa on melko vahva individualismi eli yksilökeskeisyys. Se liittyy suomalaiseen kasvatukseenkin, lapset kasvatetaan itsenäistymään varhain ja pärjäämään itse tunteidensa kanssa. Kääntöpuolena tällä vahvalla itsenäisyydellä ja autonomialla on se, että oman heikkouden tunnustaminen ja avun pyytäminen on monille vaikeaa. Me suomalaiset olemme kansallisissa mielikuvissa niitä, jotka tekevät paljon työtä, kaatavat vitseissä kokonaisen metsän moottorisahalla ymmärtämättä ensin käynnistää sitä tai maksamme kaikki sotavelat kunniakkaasti. Emme tarvitse toisia.

Kiintymyssuhteissa eli käytännössä esimerkiksi parisuhteissa tämä näkyy siten, että suomalaisissa on enemmän välttelevästi kiintyneitä kuin monissa muissa tutkituissa kulttuureissa. Se tarkoittaa, että erityisesti miesten on vaikeaa ottaa vastaan lohdutusta tai turvautua toisiin. Oman tarvitsevuuden myöntäminen on hankalaa. Tunteista ei ole totuttu puhumaan muuta kuin humalassa. Suomalainen tapa tunnustaa rakkautta on sanoa minä rakastan sinua kerran ja sitten olettaa, että toinen muistaa sen aina. Hiljaisuutta käytetään sekä merkkinä rakkaudesta että mykkäkoulun muodossa yhtenä pariviestinnän muotona.

Yksilöllisessä kulttuurissa on kääntöpuolena yksinäisyys. Liian moni suomalainen kokee yksinäisyyttä ja osattomuutta. Esimerkiksi moni vanhus on jo lapsena kokenut hoivan ja hellyyden puutetta ja tarvitsisi sitä nyt kipeästi. Siksi on hyvin tärkeää, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei romuteta ja esimerkiksi vanhusten hoitoon riittää sekä varoja että ihmisiä. Samoin tärkeää on huolehtiminen lapsista ja nuorista sekä kiusaamisen ehkäisy. Mielenterveys lähtee kokemuksesta siitä, että on arvostettu ja rakastettu sekä tarpeellinen muille. Jokainen ihminen tarvitsee kokemusta siitä, että hän ei ole toisille taakka vaan hänen panostaan tarvitaan. Jokainen ihminen tarvitsee kokemusta siitä, että järjestelmä kohtelee häntä inhimillisesti ja nöyryyttämättä. Tarvitsemme toisia ihmisiä. Tarvitsemme hyväksyntää ja arvostusta muilta. Hiukan vahvempi yhteisöllisyys voisi hyödyttää jokaista meistä. Ei ole pakko pärjätä omillaan. Joskus saa ja pitää olla heikko ja ottaa apua vastaan. Hoivarobotit eivät riitä. Tarvitaan inhimillistä kosketusta ja hoivaa.

Ihmisten perustarpeet pysyvät, vaikka ajat muuttuvat. Kokemus yhteenkuuluvuudesta ja osallisuudesta, omista vaikutusmahdollisuuksista sekä haastava, oman osaamisen ylärajoilla tapahtuva tekeminen vahvistavat kansallista itsetuntoa ja identiteettiä. Omista virheistä oppiminen ja saavutuksia vähättelemätön silti eteenpäin ja oppimiseen pyrkivä mieli auttaa myös maailman muutoksissa.


Kirjailija Antti Tuurin kirjassa  Pohjanmaa mummu pohdiskelee kaiken muuttumista ja sanoo: vain maa pysyy, muuttuu koko ajan mutta pysyy. Kertojaminä kysyy mummulta, aikooko hän pysyä yhtä kauan kuin maa. Mummu ei vastaa kysymykseen suoraan vaan alkaa pohtia, miksi Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys. ”Kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asuu jonkinlainen hulluus.”

Omien isoäitieni viisaus on ollut minulle tärkeää. Heidän voimansa ja itsetuntonsa ovat minulle osa kansallista identiteettiäni, suomalaisuuttani. Nämä pärjäävät ja ajattelevat naiset eivät ole pitäneet oikeuksistaan aina meteliä mutta omalla hiljaisella esimerkillään he ovat osoittaneet, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja että opiskelu ja ajattelu ovat tärkeitä asioita.

Maa pysyy, muuttuu koko ajan mutta pysyy. Globaalien muutosten aikana tarvitsemme viisautta, kaikkien kansalaisten viisautta: vanhojen naisten, vanhojen miesten, nuorten ja lasten, keski-ikäisten, kanta- ja uussuomalaisten viisautta ja osaamista. Tarvitsemme myös ripauksen hulluutta, sinnikkyyttä ja sisua, joka auttaa meitä sopivassa määrin pitämään sen, mikä suomalaisuudessa on hyvää ja muuttamaan sitä, mikä vaatii muutosta. Tarvitsemme kriittisyyttä, moniäänisyyttä ja henkistä tilaa olla suomalainen monella eri tavalla. Tarvitsemme hiljaisuutta mutta tarvitsemme myös viisasta puhetta.

Tarvitsemme koulutuksen ja tieteen antamaa kykyä ajatella universaalisti. Tarvitsemme kykyä kuunnella jokaisen suomalaisen ääntä. Tarvitsemme vahvaa halua pitää kiinni vapaudesta ja demokratiasta. Tarvitsemme jokaista suomalaista rakentamaan hyvää Suomea, jotta suomineidosta kasvaa viisas vanhus.

Satavuotiaita yhdistävät monet asiat. Monet satavuotiaat ovat kokeneet vaikeita aikoja ja selvinneet niistä ilman katkeruutta tai kaunaa. He ovat usein optimisteja ja katsovat enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen, mutta ovat silti oppineet menneistä kokemuksistaan. He ovat tehneet paljon töitä ja pitävät itsensä edelleen toimeliaina. He pyrkivät oppimaan edelleen uutta, eivätkä jää paikoilleen haikailemaan menneitä aikoja. He osaavat silti arvostaa menneisyyttään ja ovat kiitollisia siitä, mitä heillä on ja mitä he ovat saaneet. Aktiiviset vanhukset ovat kiinnostuneita omasta ajastaan ja heissä elää viisaus, joka perustuu pitkään historiaan ja sen antamaan laajaan perspektiiviin.

Suomella on hyvät mahdollisuudet pärjätä onnellisena satavuotiaana. Koulutus, luonnonläheisyys, suhteellinen tyytyväisyys omaan asemaan, kielitaito ja halua oppia edelleen uutta ovat kaikki ominaisuuksia, jotka estävät dementoitumista ja pitävät aivot toimivina.

Toivotan 99-vuotiaalle Suomelle hyvää syntymäpäivää ja runsasta ikää. Ensi vuonna on isojen juhlien aika.

Toivotan meille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää.


					

Onko syvällistä olla luddiitti?

Avainsanat

, , ,

framebreaking-1812

Kuvalähde: Wikimedia Commons, ladannut Chris Sunde, PD. Alkuperäiskuvan alkuperä tuntematon

α

On vuosi 1959. Cambridgen yliopiston Rede-luennolla C.P. Snow puhuu aiheesta, joka kiinnostaa minua edelleen: siitä kuilusta, joka erottaa luonnotieteilijät ja humanistit toisistaan ja saa heidät elämään omien kupliensa sisällä. Snow ei tietenkään käytä ilmaisua kupla. Hän puhuu erillisistä kulttuureista. Myöhemmin Snow ehdottaa kolmatta kulttuuria: aitoa keskustelua humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Tämän hienon idean toteuttamiseksi olisi kuitenkin tarvittu humanistien omaa kiinnostusta luonnontieteiden perusteiden ymmärtämiseksi ja ehkä jopa koko koulujärjetslemän muuttamista.¹

John Brockmanin artikkeli The Third Culture on mielestäni tärkeä lisäys tähän ajatukseen. Brockman ottaa kantaa uudentyyppisen, itse määrittelemänsä kolmannen kulttuurin puolesta: osa tutkijoista on onnistunut luomaan kiinnostavaa, suurelle yleisölle suunnattua sanottavaa aikamme suurista tieteellisistä läpimurroista. On syntynyt oppineiden maallikoiden yleisö, joka uteliaana seuraa tieteen edistymistä siksi, että kolmannen kulttuurin edustajat onnistuvat kommunikoimaan sen tärkeyttä.

Olen sielultani humanisti. Silti tai ehkä juuri siksi sydäntäni riipii se, että osa humanisteista ei tunnu olevan uteliaita, tiedonhaluisia tai kiinnostuneita siitä, mitä on faktaperustainen ajattelu. Kyllä esimerkiksi filosofiseen keskusteluun oikeasti vaikuttaa ja pitääkin vaikuttaa kaikki se, mitä maailmankuvasta, aivojen toiminnasta tai teknologian kaikkiallisuudesta nykyisin tiedetään. Rakastan Aristotelesta, mutta vielä enemmän rakastan totuutta.

Kun Hitler nousi valtaan 30-luvulla, humanistit eivät joukolla pystyneet vastustamaan antirationaalista ajan henkeä. Loogiset empiristit, nuo parjatut positivistit ja luonnontieteellisen maailmankuvan ahtaat vangit ja ikävän reduktionismin ihannoijat, taas kaipasivat järkiargumentteja eivätkä langenneet natsismin lumoon. He olisivat halunneet keskusteluilmapiiriä, jossa tosiasioilla ja niistä tehdyillä päätelmillä on väliä. Humanistina häpeän tätä. Miksi humanismi epäonnistui demokratian puolustamisessa? Miksi humanismi yhdistyy liian usein konservatiiviseen ja ahdasmieliseen ajatteluun ja jopa tiedevastaisuuteen?

Sokea usko edistykseen ei ole tietenkään sekään hyvästä, jos ei sokea kaiken uuden torjuminenkaan². Juuri siitä syystä humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin kohtaamisia ja niiden välistä dialogia tarvitaan. Uskon edelleen, että humanistien herkkyys asioiden vivahteille ja kyky monimutkaiseen abstraktiin pohtimiseen sekä monipuoliset inhimilliset ja eksistentiaaliset sekä eettiset näkökulmat ovat tarpeen hyvän maailman rakentamiseksi. Juuri sen vuoksi humanistien tulisi vakavasti olla kiinnostuneita siitä, mitä maailmassa humanistien ensisijaisen kiinnostusalueen ulkopuolella tapahtuu. Digitalisaatiota, teknologiaa tai luonnontieteiden löydästen merkityksen pohtimista ei tule jättää vain yleissivistyneille luonnontieteilijöille. Muuten humanisteilla ei enää ole mitään annettavaa oman piirinsä ulkopuolelle.

Luddiitti tarkoitti alunperin käsityöläisiä, jotka vastustivat automatisaatiota ja teollistumista pelätessään töidensä häviämistä. Tämä pelko osoittautui oikeaksi. Koneet ja tehtaat vievät leivän monilta käsityöläisiltä. Maailma todella muuttui. Luultavasti harva miestä haluaisi silti ihan aikuisten oikeasti palata esiteolliseen maailmaan.

Myös digitalisaatio on tietyssä mielessä vääjäämätön ja enimmäkseen hyvä muutos. En luopuisi mielellään siitä helppoudesta, jolla pääsen käsiksi melkein mihin tahansa teksteihin, vaikka niitä ei pikkukaupungin kirjastossa olisikaan. Internet on yksi oman aikuisen elämäni oppimiseni ja kehittymiseni ehdoton edellytys. En muista, että olisin kirjoittanut yhtä paljon tekstejä ennen internetin aikaa. En muista, että olisin lukenut yhtä paljon hyviä artikkeleita eri puolilta maailmaa ennen nettiaikaa.

Digitalisaatioon liittyvät pelot voivat nekin toteutua ja ovat osittain myös toteutuneet. Esimerkiksi osa nuorista ei kykene lukemaan pitkiä tekstejä sen enempää kirjoista kuin netistäkään. Koneet alkavat korvata ihmiset myös raakakääntäjinä, digitalisaatio tunkeutuu kaikkialle. Kännyköitä tuijottavat ihmiset eivät keskustele ja saattavat jopa pelätä aitoja kontakteja. Pinnalliset arvot muokkaavat seurusteluidentiteettiä ja nettikulttuuri passivoi nuoria.

Haluan silti humanistien olevan mukana tässä muutoksessa huutavan äänenä erämaassa, kriittisinä osallisina ennemmin kuin teknologiakielteisinä ja digitalisaatiota moralisoivina setinä ja täteinä. Naiivi luddiitti on eturyhmänsä vanki, ei välttämättä syvällinen ajattelija. Syvällinen ajattelu ei synny pelkästään siitä, että koneet laitetaan kiinni ja aletaan keskustella kasvokkain (vaikka sekin on toisinaan erittäin hyvä idea). Kirja tai printtilehti ei ole sen syvällisempi tai ei-kaupallisempi väline kuin nettiartikkeli – toisinaan se voi olla hyvinkin pinnallinen ja argumenteiltaan kömpelö sekä kielellisesti kelvoton. Syvällisyys ei vaadi tiettyä asennetta digitalisaatioon, ei kielteisyyttä, myönteisyyttä eikä varsinkaan iloista digiloikkaamista toisten puhaltamien pillien mukaan, mutta perehtymistä ja oman ajattelun reflektointia sekä älyllistä rehellisyyttä se kyllä vaatii. Ei ole myöskään erityisen älyllisyyden merkki kutsua digitalisaatiota pilipalisaatioksi tai flirttailla olkiukkoja rakentaen samanmielisten suosiolla. Yhtä vähän syvällistä on nähdä digitalisaation vastustamisen syyt pelkkänä muutosvastarintana. Kun vastustamisen syyt ovat tilanteessa asiallisia ja mietittyjä, ne tulee ottaa todesta ja vakavasti.

Epätieteellinen jälkikommentti: Entä digitalisaation konsultit, kauppiaat ja mainosmiehet?

Humanistina olen kasvanut ajattelemaan, että kaikki kaupallisuus on pahasta. Kuuluuhan humanistiseen maailmankuvaan jonkinmoinen materian ja mammonan kriittinen arviointi, vaikka toki samaan aikaan olisi kiva saada riittävä palkka työstään. Olisi siis helppo lähteä mukaan paheksumaan kaupallisia suuryrityksiä³, jotka yrittävät kukin ottaa siivunsa digihuumasta.

En kuitenkaan tee niin. Jos jokin firma tekee hyvän tuotteen, siitä voivat hyötyä kaikki, jos markkinat ovat terveet. Esimerkiksi Suomen kustannusmaailmalle tekee oikein hyvää saada aitoa kilpailua oppikirjamarkkinoille ja oppikirjojen digitaaliselle toteutukselle.ª

Sen sijaan digitalisaation toteutuksessa arvostelen kyllä sitä, että kouluissa sidotaan opettajat ja opiskelijat yhteen muiden valitsemaan järjestelmään heiltä kysymättä. Arvostelen ihmisiä, jotka ovat päättävissä asemissa eivätkä perehdy riittävästi käyttäjien tarpeisiin. Aivan liian usein Suomessa on tyydytty huonoihin ja kalliisiin tietojärjestelmiin kritiikittä.

Ω


 

1 Snow kritisoi erityisesti aikansa brittiläistä koululaitosta, jossa opiskelijat jakautuivat klassisen sivistyksen osaajiin, joille latina ja kreikka olivat tärkeä osa sivistystä, ja toisaalta luonnontieteellis-teknisiin osaajiin, joilta sujui matematiikka ja empiiriset tieteet. Suomen koululaitos oli aiemmin enemmän tämän kaltainen, vielä vanhempieni kouluaikaan valittiin kieli- tai matematiikkalinja opinnoissa. Nykyisin suomalainen koululaitos periaatteessa tukee tasapuolisesti molempien maailmoijen avautumista, vaikka välttämättä sen enempää tiedelukutaito kuin vankka humkanistinen ymmärrys ja yleissivistys ei ole taattua pelkän peruskoulun tai edes lukion käyneiden joukossa. Vaikka opetetaan, oppimista ei aina tapahdu.

2 Tämän uuden torjumisen yksi versio on sanoa, että mitään aidosti uutta ei koskaan esiiinny missään vaan kaikki on oikeastaan vain ihan sitä vanhaa: oikeastaan esimerkiksi ilmiöpohjaisessa oppimisessa tai ajattelutaitojen kehittämisessä ei ole mitään,mitä ei olisi jo ajat toteutettu Suomen kouluissa, koska me olemme jo niin hyviä. Itse ajattelen, että ainakaan itse en tiedä vielä läheskään tarpeeksi ajattelutaitojen kehittämisestä tai osaa ohjata sitä tarpeeksi hyvin, ja se on sentään ollut rakkaimpia harrastuksiani ja kiinnostuksen aiheitani jo vuosia.

3 Kaikki yritykset ovat tavallaan kaupallisia. On jossain määrin kulttuurinen ja yhteiskuntaluokkasidonnainen harha ajatella, ettei työllä tarvitse elää tai että raha olisi merkityksetöntä. Kaupallisuus tarkoittaa usein myös tehokkuutta. En arvostele Donald Trumpia kaupallisuudesta – arvostelen häntä (ehkä muutamien muidenkin asioiden lisäksi, jos rehellisiä ollaan) siitä, että hän on siinä erittäin kelvoton.

a Disclaimer: edustan oppikirjailijana Tabletkoulua, uutta kustantamoa, joka tekee hybrididigikirjoja lukioon ja peruskouluun. Olen itse erittäin tyytyväinen siihen, miten tämä kustantaja on onnistunut lähestymään digitaalisen oppikirjan ideaa pedagogisesti viisaalla tavalla. Tämä osallisuus voi luonnollisesti vaikuttaa asenteisiini, mutta jo ennen tätä sidosta olen ollut kiinnostunut digityökaluista ja niiden käytöstä oppimisen tukena.

Sähköisiä kokeita, paperisia kokeita

Avainsanat

, , ,

Abittitunnelmia

Koeviikko on lukiossamme sähköä täynnä. Nettiniiloja, koulun varakonereserviä ja Abitin tikkuja lasketaan, että ne riittävät kaikille halukkaille. Harjoitusta on saatava!

Ihan kaikilla ei vielä onnistu buuttaaminen omalta koneelta. Yllätyksiin on varauduttava. Enimmäkseen kuitenkin muutamalla lainakoneella ryhmää kohden on pärjätty.

Abitin hyödyt alkavat vähitellen olla kohtuullisia. Janne Cederbergin luoma Tweak-A-bitti Chromen laajennusosa) tekee kokeen laatimisesta ja hallinnoimisesta nopeaa ja helppoa. Esimerkiksi koetehtävien järjesteleminen on vaivatonta.

Tänään opiskelijani saivat itse valita, tekivätkö he kirkkohistorian kokeensa koneella vai paperilla. Koneella tekijöitä helpotti paitsi kirjoittamisen helppous myös sanalaskuri. Liitetiedostoja käytettiin rohkeasti ja pienellä neuvomisella löydettiin sovelluksista takaisin kokeen suoritussivulle.

Yksi Abitin puutteita on tällä hetkellä se, että opiskelija ei voi ”peruuttaa” tekemäänsä monivalintaa, jos haluaakin valita eri tehtävän. Kaipasin selkeää systeemiä, jossa lopuksi voisi valita, mitkä tehtävät lähettää arvioitavaksi, ja opettajalle keinon antaa vaihtoehtoisia tehtäviä tavalla, joka ei sotkisi opiskelijaa. Voi tosin olla, että tähänkin on jokin konsti, jota en ole vielä tullut ajatelleeksi. Olisi hyvä, että kokeessa ei olisi mahdollista vastata liian moneen tai liian harvoihin tehtäviin ilman virheilmoitusta.

Opettajana korjaaminen on melkein helpompaa koneelta. Silmäni väsyvät enemmän lyijykynäjälkeä tihrutellessa. Tein Abitti-kokeeseeni jopa monivalintoja, koska halusin testata perusasioiden hallintaa. En pistä pahakseni sitä, että niiden korjaus on automaattista. Paperisella kokeella näiden korjaaminen on puuduttavaa, vaikka siinä toki havainnollistuvat vaikeat käsitteet ja ymmärrysvirheet nopeammin.

Abitn haittapuolia on toistaiseksi lähinnä tehtävätyypien niukkuus. Muistitikkujen kanssa pelaaminen on väistämätön seuraus valitusta ylioppilaskokeen toteuttamistavasta ja sen kanssa pystyy kyllä elämään. Muutaman Abittikokeen pidettyään ei opettajana enää niin hirveästi joudu miettimään eroa palvelintikun, koetehtävätikun ja oppilastikun välillä. Kokemus ja tottumus auttavat ajankäytössä: verkon virittelyihin ei mene merkittävästi aikaa ja kokeen tekeminen on samoin kohtuullisen joutuisaa.

Vaihtoehtoja Abitille

Osa tämän jakson kokeistani on toteutettu sähköisen oppikirjan (Tabletkoulu) alustalla. Siinä arvostamiani piirteitä ovat ensinnäkin monipuolinen koepankki eli kirjailijoiden tekemät ja opettajakäyttäjien lisäämät kysymykset, joita on helppo itse muokata mieleisikseen. Toinen arvostamani piirre on monipuolisuus. Oppikirjan koetehtävissä on runsaasti mahdollisuuksia sekä nettilähteiden (esimerkiksi videon upotus on vaivatonta) että muun aineiston käyttöön. Luonnollisesti osa tehtävätyypeistä on automaattisesti korjautuvia ihan kuten kirjan tehtävistäkin. Opiskelijat pitävät siitä, että osa tehtävistä on nopeita tehdä. Kolmas hyvä piirre liittyy yleiseen helppokäyttöisyyteen. Kokeen ajastus on helppoa eli koe aukeaa itsestään siihen kellonaikaan kuin haluan. Opiskelijat voivat seurata kellosta jäljellä olevaa koeaikaa. Korjatessa voin arvioida tehtävä kerrallaan suorituksia vieritettävästä näkymästä. Kone laskee kokonaispistemäärät automaattisesti ja voin myös painottaa haluamassani ja opiskelijoiden kanssa sovitussa suhteessa kokeita ja kurssin harjoituksia arvioinnissani.

Mikäli kokeen haluaa toteuttaa avoimena nettikokeena, valvontaakaan ei juuri tarvita. Soveltavat tehtävät takaavat, että osaamista erotellaan kyllä silti. Jos haluan valvoa ja rajoittaa netinkäyttöä, kannattaa asetella pulpetit siten, että opettaja näkee kaikkien näytöt vaivatta.

Ennen Tabletkoulua ja Abittia tein sähköisiä kokeita hyvin sekalaisin keinoin. Käytin Moodlea kokeenpalautukseen, samoin GoogleDocsia. Viime lukuvuonna toteutin joitain kokeita siten, että koe palautettiin Gafen kautta. Google lomakkeen avulla on helppo toteuttaa pikkutestejä paperikirjallisilla kursseilla, varsinkin nyt, kun ei tarvita edes Flubaroota vaan oikeat vastaukset voi helposti syöttää monivalintatehtäviin.

Avoimen netin kokeita olen tehnyt pitkään. Opiskelijoilta saatu palaute on yleensä myönteistä (”tunsin oppivani jotain uutta koetta tehdessäni” on yleinen kommentti, kun on perehdytty esimerkiksi laajaan aineistoon ja mietitty sitä eri näkökulmista), vaikka soveltavuus on joistakin ollut myös rasittavaa, jos opiskelussa on aiemmin tottunut luottamaan hyvään muistiin ja pänttäämiseen.

Mikä muuttuu, kun kokeet muuttuvat sähköisiksi?

Abittikokeita tehdessä suurimpia muutoksia ovat etukäteistyöt, luokan järjestäminen ja ohjaaminen vastaamaan siten, että teksti olisi hyvää asiatyyliä kappalejakoineen (tätä täytyy tietysti ohjata myös paperikokeissa, mutta printtikirjan käyttäjistä osa ei ole kovin tottunut vakavaan kirjoittamiseen ja syventyvään lukemiseen koneelta). Keskimäärin vastausten pituudet ovat hiukan kasvaneet siirryttäessä sähköisiin kokeisiin.

Jonkin verran opiskelijat kiittävät sitä, että on helpompaa kirjoittaa koneella. Samaa palautetta osa opiskelijoista on antanut sähköisistä ylppäreistä. Käsi ei väsy samalla tavalla kuin käsin kirjoitettaessa. Toisaalta jotkut opiskleijat ovat edelleen epävarmoja taidoistaan. Myös oman koneen käynnistämisen helppoudessa/vaikeudessa on eroja ja ne vaikuttavat asenteisiin. Nykyisille kakkosille paperikoe on vielä tuttu ja turvallinen koetyyppi. Kun annoin opiskelijoiden täysin vapaasti valita paperisen ja sähköisen Abitti-kokeen välillä, 16 valitsi paperisen ja 12 sähköisen. Abit taas puolestaan pyysivät itse Abitti-koetta ja saivat sen. Heillä lähestyvät ylioppilaskirjoitukset alkavat jo vaikuttaa motivaatioon mukavuudenhalun sijaan. Toisaalta juuti heillä on psykologiassa paljon harjoitusta sähköisiistä kokeista ja ympäristöistä, joten paperikoe olisi ollut myös paluuta vanhaan.

Sähköisiä kokeita käytettäessä opitaan samalla myös hyviä tietotyötaitoja: sietämään yllättäviä asioita kuten koneen putoamista verkosta tai sitä, että oma kone ei käynnistykään Abitista vaikka viimeksi se onnistui hyvin, käyttämään editoreita ja säilyttämään tyynen ja keskittyneen mielen teknologian kanssa työskennellessä.