Lukion valinnaisuuden paradokseja

#uusilukio kannattaa suunnitella hyvin - muutoksilla on aina hintansa.

Lisää valinnaisuutta lukiossa kannattaa moni, koska se lisää motivaatiota, mahdollistaa yksilöllisien päämäärien toteutumisen ja kuulostaa mukavammalta kuin pakolliset oppiaineet. Kenties jotkut haaveilevat sen ansiosta myös lukio-opintojen tehostumisesta, kun aikaa ei tuhlata epäolennaiseen.

Monimutkaisessa yhteiskunnassa työnjako on järkevää. Ajattelua ja kansalaisuutta ei kuitenkaan voi koskaan ulkoistaa muille.

Lukio on lähtökohtaisesti (ja useimmiten opiskelijoiden kannalta myös käytännössä) valinnainen oppilaitos. Siksi yhteisiä oppiaineita tai ylioppilaskokeen pakollisuutta ei juuri kritisoida käytännössä. Ajan henki kuitenkin korostaa vahvaa yksilöllisyyttä ja yksilön valintoja. Kuinka hyvin tämä sopii lukion rakenteisiin?

Jokainen lukiossa työskennellyt tajuaa, että valinnaisuuden lisäämiselle on merkittäviä reunaehtoja. Edes suurissa jättilukioissa, joissa valittavia kursseja on runsaasti,  yksittäinen opiskelija ei pysty valitsemaan mitä tahansa kurssiyhdistelmiä. Italian tai japanin kursseja ei tarjota kurssitarjottimella monessa paikassa. Valinnaisuus toteutuu tosiasiallisesti kapeissa siiloissa, joita voi lukujärjestysteknisin keinoin jossain määrin ohjata. Opiskelijan valinnat toteutuvat, jos ne muistuttavat eniten muotten valintoja. Esimerkiksi fysiikkaa, kemiaa ja pitkää matematiikkaa valinneet onnistuvat useimmiten valitsemaan nämä aineet ilman, että ne ovat tarjolla toistensa kanssa päällekkäin. Sen sijaan heidän opinto-ohjelmaansa ei välttämättä mahdu kieliä tai psykologiaa, vaikka niiden opiskelu heitä kiinnostaisi. Lisäämällä näennäistä valinnaisuutta ei siis lisätä tosiasiallista valinnaisuutta vaan opiskelija joutuu valitsemaan haluamiensa kurssien välillä ja luopumaan joistakin opinnoista, jotka menevät päällekkäin hänelle välttämättömien kurssien kanssa. Yksinkertainen kombinatoriikka kertoo, että valinnaisuus voisi toteutua vain rajattomasti samojen kurssien toteutumiskertoja lisäämällä. Tämä taas ei ole erityisen kustannustehokasta.

Järjestelmässä, jossa noin kaksi kolmannesta kurssimäärästä on kaikille yhteisiä, opiskelija pystyy siten varmemmin opiskelemaan ainakin nämä kurssit ja niiden lisäksi joukon haluamiaan kursseja. Lisäksi hän saa valintojensa pohjaksi tietoa käytyään yhden yhteisen kurssin. Näin hänellä on paremmat ja realistisemmat käsitykset siitä, haluaako hän opiskella esimerkiksi terveystietoa, kemiaa, filosofiaa tai psykologiaa, joista kaikista hänellä ei ole aikaisempia käsityksiä – eikä entuudesta tutuistakaan aineista välttämättä käsitystä siitä, miten niitä lukiossa lähestytään.

Koulun valinnaiaineet nähdään usein idealisoidussa valossa. Yläkoulunkin valinnaisuuden ongelmiin kuuluu kuitenkin se, että vaikka valinnaisia aineita on vain rajallinen määrä, osa joutuu aina opiskelemaan sellaista valinnaista ainetta, joka ei ole hänen ensisijainen toiveensa. Lukiossa toiveiden määrä ja laadulliset vaatimukset moninkertaistuvat. Samaan aikaan taloudelliset resurssit ovat rajallisia. Näin osa nuorista saattaa esimerkiksi puhtaassa korimallissa joutua tilanteeseen, jossa koulun ei ole taloudellisesti järkevää järjestää opintoja hänen lempiaineissaan edes sen vertaa kuin ennen opiskeltiin yhteisesti. Hänen valinnanvaraansa voi siis pitää erityisen heikkona eikä koulu onnistu vastaamaan hänen yksilöllisiin tarpeisiinsa.

Valinnaisuudesta on saatu kokeilulukioista rajallisia kokemuksia. Rehtorit ovat pystyneet kokeilulukioissa kuitenkin tarjoamaan nuorille myös muutaman vuoden vanhaa uutta opsia, koska kaikki opiskelijat eivät ole valinneet korimallia. Siksi valintojen suuntautumisesta ja lukujärjestysteknisistä syistä valintojen toteutumattomuuteen ei vielä voi olla kokemusperäistätietoa. Todennäköisesti rehtori ja opinto-ohjaaja sekä kurssitarjottimen laadinta eivät nekään ole vailla ohjausvaikutusta. On nimittäin helppo saada nuoret olemaan valitsematta kurssia x, jos sen ajankohta on hankala.  Kautta aikojen taitavat rehtorit ovat myös ohjanneet valintoja ja kurssien toteutumista myös siitä näkökulmasta, kuinka pitää talossa ja työllistettyinä sopivat ja pätevät työntekijät. Sekin on lukion edun mukaista.

Valinnaisuus on siis sinänsä hyvä ja arvokas asia. Sen ei tule kuitenkaan olla yleissivistyksen korvike, liian nuorena tehty päätös rajoittaa omia tulevia valintamahdollisuuksia eikä niin hankalaa, ettei nuori kykenisi näkemään valintojensa seurauksia. Lisäksi lukion yleissivistävä luonne on säilytettävä. Useimmat reaaliaineet rakentuvat toistensa varaan – on tuhlausta esimerkiksi opettaa evoluutioteoria psykologian tunneilla, mutta niinhän siinä on toimittava, jos osa nuorista ei ole biologian peruskursseista saanut tarvittavia pohjatietoja. Biologian opettaja tekisi tämän varmasti paremmin. Tieteet vaativat toisensa tukemaan omaa erityisnäkökulmaansa, jotta nuoren maailmankuva rakentuu eheäksi eikä tieto jää irralliseksi, pinnalliseksi ja pirstaleiseksi.

Pidän nykylukion laaja-alaisuudesta. Se mahdollistaa generalistisen sivistyksen synnyn, ja vaikka osa myöhemmin erikoistuu omille erityisaloilleen, harvalle on haittaa monipuolisesta kielitaidosta, matemaattisesta ymmärryksestä, syventyvän lukemisen taidoista, tieteellisen ajattelun ja argumentoinnin opiskelusta, taiteiden tuntemuksesta ja historiantajusta – eli yleissivistyksestä.

 

 

Mainokset

Tulevaisuuden lukio? Joitakin villejä skenaarioita

Tulevaisuuden tutkimus käyttää skenaarioita yhtenä työkaluna tulevaisuuden rakentamisessa ja mahdollisten kehityskulkujen ennakoimisessa. Skenaarioiden kautta voi miettiä, mitkä megatrendit johtavat mihinkin kehityssuuntaan. Palataanpa siis tulevaisuuteen ja pohditaan, missä pisteessä asioiden suuntaa olisi voinut muuttaa – ellei skenaario satu miellyttämään.

Lukio ei kehity muusta yhteiskunnasta ja globaalista taloudesta erillään. Kaikkeen ei siis voi vaikuttaa. Yllättävän paljon vaihtoehtoja on kuitenkin olemassa. Suunnan voi valita ja arvot ohjaavat päätöksentekoa.

Skenaario 1: Säästölukio

2000-luvun alkupuolelta jatkunut säästäminen on lopulta johtanut siihen, että lukio on äärimmäisen halpa oppimistehdas. Opettajat on palkattu ulkomailta ja he opettavat etänä Google-kääntäjien avulla huomatessaan verkkokursseja suorittavien nuorten suorituksissa virheitä. Lukiorakennuksista on luovuttu, ja hyvä niin – johan rakennukset omistavilla yrityksillä on rapistuville monitoimitaloille käyttöä vanhusten huutolaistaloina. Verkkolukio-opinnot on helppo keskeyttää, ja niin myös tehdään. Yhä harvempi nuori suorittaa lukion. Se ei haittaa, sillä ei heille kuitenkaan töitä olisi. Koulutusta vaativat työpaikat ovat pikkuhiljaa siirtyneet muualle. Suomi elää turismilla ja puunviennillä. Muutama vahva helsinkiläislukio ylpeilee sillä, että heillä järjestetään jopa parin kurssin verran lähiopetusta. Ne ovatkin eliittilukioita, joiden lukukausimaksut lähenevät yksityisten valmennuskurssien hintatasoa.

Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta on siirtynyt pitkälti venäläisten oligarkkien omistamaksi. Järvenrantamaisemiin on rakennettu yksityisiä lomakeskuksia, joihin työhön pääseminen on suomalaiselle lottovoitto. Venäjää voi onneksi opiskella ilmaisilla nettikursseilla. Rikkaiden ulkomaalaisten palvelemiseen tarvitaan oikeaa asennetta. Sitä yritetään opettaa myös kuusivuotisessa peruskoulussa.

Skenaario 2: Teholukio

Lukion aulaan tullessa vierailija näkee ensimmäiseksi hyvin pukeutuneen, hymyilevän ja kohteliaan nuoren, joka opastaa hänet ensimmäiseksi tapaamaan koulun rehtoria. Rehtori muistuttaa entisaikojen konsulttia. Hän mainostaa paitsi kouluaan, myös koulun spnsoreita avoimesti ja vilpittömän tyytyväisenä. Yrityssponsorien ansiosta tässä lukiossa pystyttiin varustamaan kaikki opiskelijat henkilökohtaisilla älylaitteilla ja digitutorohjelmistoilla.

Rehtori kertoo, että kilpailu koulussa on kovaa. Heikot opiskelijat tipahtavat kyydistä usein jo ensimmäisillä ilmiöjaksoilla. Koulupsykologeja tarvitaan, sillä menestymisen paine on kova, riippuuhan nuoren tulevaisuus siitä, mitä valintoja hän tekee ensimmäisestä jaksosta alkaen ja kuinka hyvin hän koulussa menestyy. Kannattaisi siis satsata esimerkiksi psykologin uralle, rehtori vihjaa. Historian osaajia taas ei tarvita, sitä hän suosittaa vapaa-ajan harrastukseksi niille, joilla on sellaiseen ylellisyyteen varaa.

Tässä lukiossa nuori saa opetusta myös yhteiskunnallisessa verkostoitumisessa. Parhaat ja edustavimmat nuoret valmennetaan tulevaisuuskurssien avulla menestyksen avainosaajiksi. Suosittuja ovat myös veikkausvaroilla ylläpidettävät urheiluvalmennuskurssit, mutta niille päästäkseen on ensin satsattava itse omaan kehittymiseen. Siinä se todellinen motivaatio punnitaan, kun nuoren perhe ottaa lainaa lapsensa valmennuksen järjestääkseen ja nuori huolehtii itse myös oman sponsoriosuuden keräämisestä.  Yritteliäisyyttä on aina kiva katsella, rehtori myhäilee.

Avoimiin oppimistiloihin kurkistaessaan vieras näkee keskittyneitä pänttääjiä. Rehtori kertoo, että periaatteessa lukion tulisi käyttää monipuolisia opetus- ja oppimismenetelmiä. mutta koska tutkinto on niin merkittävä asia nuorten tulevaisuuden kannalta, aikaa leikkimiseen ja luovaan huvitteluun ei oikein ole. Lähes kaikki lukiolaiset suorittavat äidinkielen, vieraan kielen, matematiikan ja yhden reaaliaineen kokeen. Korkeakoulujen valintajärjestelmän muutoksien vuoksi tuo yksi reaaliaine on välillä ollut lähinnä fysiikkaa, joinakin vuosina myös terveystietoa tai psykologiaa.

Vieras kyselee lukion keskeytysprosentteja, rehtori kiertelee kysymystä. Tutkinnon suorittaneista 42 prosenttia jatkaa suoraan korkeakouluun ja koululla on hyvä maine. Ehkä tipahtaneet nuoret sopivat paremmin johonkin vähän vähemmän akateemisiin paikkoihin. Mihin he ovat polkujaan jatkaneet, siitä rehtori ei tiedä. Virallinen seurantajärjestelmä kun antaa pisteitä vain tutkinnoista.

Skenaario 3: Yleissivistävä uusi lukio

Iloinen puheensorina täyttää oppimistorin. Nuoret väittelevät uuden lääketieteellisen keksinnön eettisestä käytöstä. Opettaja ohjaa keskustelunkulkua taka-alalla ja puuttuu sen kulkuun vain, jos hänestä näyttää, ettei kaikkia argumentteja tutkita huolellisesti. Oppimiskuutioissa torin seinustalla on täysi rauha opiskella matematiikkaa. Yksi opiskelija on omassa kuutiossaan yhteydessä japaninkielen opettajaansa toisella puolella Suomea.

Tänään kukaan ei suorita mitään ylioppilaskokeen tasoa. Lukion kakkosvuosikurssilaisten enemmistö on suorittanut vähintään suomen kielen kieliopin perustason alkeistasotutkinnon omassa aikataulussaan jo ensimmäisenä vuonna ja tietää pystyvänsä suorittaa monilukutaidon kokeen sitten, kun tarvittavien perusopintojen tavoitteet on saavutettu.

Uuden lukion kymmenvuotisjuhla lähestyy. Opiskelijat ovat suunnitelleet juhlasta monikulttuurisen ja osallistavan. Luvassa on laadukkaita musiikkiesityksiä, teatteria ja puhetaitokilpailu. Lukion oppilaskunnan puheenjohtajapari on värvännyt paikalle lukion uudistusta ohjanneen ministerin, jota kukaan ei tunnu muistelevan pahalla.

Kun lukio sai kasvu- ja kehitysrauhan sekä riittävät resurssit aidon valinnaisuuden kehittämiseksi yhteisen sivistyksen lisäksi, lukion uudistuminen alkoi sujua ja siitä tuli itseään koko ajan korjaava systeeminen prosessi. Henkilöstön energia ei mennyt enää henkiinjäämistaisteluun vaan opetuksen kehittämiseen. Nuorten oli turvallista olla omassa lukiossaan, kun heidän hyvinvoinnistaan oli tehty lukion tärkein tehtävä. Turvallinen, rento ja kannustava ympäristö oli osoittautunut innovatiivisuuden ja oppimisen kannalta oikeaksi ratkaisuksi. Motivaatiota auttoi, kun valinnaisuus toteutui myös oikeasti eikä vain paperilla myös tällaisissa keskisuurissa yksilöissä.

Nuoret olivat erityisen tyytyväisiä siihen, että vielä lukiossa oli varaa kokeilla uusia asioita turvallisesti ja tutkinnon täydentäminen onnistui koska tahansa. Vahva yhteisöllisyys rakentui yhteisillä oppimispoluilla ja lähes jokainen myönsi, että uusien opetussuunnitelmien kuvaamat yhteiset opppisisällöt ja ydintaidot todella helpottivat maailman eheämpää hahmottamista ja tekivät tulevaisuutta koskevat päätökset helpommiksi. Nuoria kuultiin opetussuunnitelman jatkuvassa kehittämisessä, ja digitaalisten oppikirjojen vuosipäivityksissa oli toteutettu monia nuorten ehdottamia uudistuksia. Yhteisöllisyyden lisäksi lukio tarjosi jokaiselle myös jonkin verran aitoa valinnaisuutta omien projektien, kurssivalintojen ja mielenkiinnon mukaan.

Osa opiskelijoista suoritti korkeakouluopintoja kokeiluluontoisesti, mutta osa sääteli jaksamistaan suorittamalla lähinnä suositellun perusoppimispolun eheyttäviä yleissivistyskursseja. Näin he eivät koskaan joutuneet olemaan opintojensa kanssa aivan yksin. Kun ylioppilaskoe oli korvannut yliopistojen pääsykokeet ja ylioppilaskokeen osaksi oli tullut mahdollista liittää erilaisten osaamistason osoittavien kokeiden lisäksi projekteja ja näyttöjä, nuoret tiesivät ehtivänsä suorittaa yliopistokurssit myös vasta yliopistoissa.

Lukion uudistaminen oli asettanut vähitellen paineita myös korkeakoulujen kehittämiselle. Jostakin oli löytynyt lisäresurssseja, ja Suomen koulutustaso oli kohonnut uusiin korkeuksiin. Tästä ja muista investoinneista johtuva talouskasvu ei tullut kenellekään yllätyksenä. Ei ollut syntynyt uutta Nokiaa, mutta Suomeen oli kehittynyt uusia, notkeita, monipuolisesti kekseliäitä yrityksiä useille eri aloille. Suomen erityisvahvuutena maailmalla nähtiin jälleen tasa-arvo, vahva kansalaisyhteiskunta sekä korkeatasoinen koulutus, ei vain PISA-tulosten vaan myös korkean asteen koulutuksen määrän ja laadun muodossa.

Lopuksi

Uuden lukion rakentaminen on tärkeää ja monetmahdollisuudet ovat hyviä. Lukion kehittämisessä on kuitenkin syytä muistaa muutama perusasia:

  • Nuori on vielä kesken ja moni kypsyy lukion aikana merkittävästi. Osa nuorista kypsyy vieläkin hitaammin, mutta on silti potentiaalisesti lahjakkaita.
  • Ylioppilastutkinto ohjaa päättötutkintona aina jossain määrin koulun käytäntöjä.
  • Nuorten taidot vaihtelevat ja myös hitaammin oppivien toiveikkuuden kehittäminen on tärkeää, jos halutaan kaikkien jaksavan kehittyä aikuisiksi kansalaisiksi uupumatta. Samoin liika kilpailullisuus voi vahingoittaa osaa nuoria peruuttamattomalla tavalla ja on siksi haitallista.
  • Digitalisoituvassa, robotisoituvassa ja globaalissa maailmassa tarvitaan tulevaisuudessa todennäköisesti kriittistä arviointikykyä, yleissivistäviä tietorakenteita, sosiaalisia taitoja ja empatiaa sekä luovuutta, joka taas kukoistaakseen vaatii ympäristön, jossa nuori on turvassa.
  • Lukio on aikaa, jolloin nuoren on hyvä saada rauhassa rakentaa maailmankuvaansa, identiteettiään sekä maailmankatsomustaan. Tässä identiteettityössä nuori tarvitsee välittäviä laaja-alaisesti ajattelevia aikuisia.

 

 

Sivistyksestä ja lukiouudistuksesta

Kun opettajan huoli herää nuoresta, hän miettii, kenelle asiasta ilmoittaa ja neuvottelee myös nuoren kanssa siitä. Kun opettajan huoli herää koko suomalaisen lukiolaitoksen tulevaisuudesta, hän kokee usein vahvaa voimattomuutta. Kiinnostaako ketään? Kuullaanko meidän huoliamme?

Uusi lukio sanaparin ympärillä liikkuu villejä pelkoja. Erityisesti valinnaisuuden vahva lisääntyminen huolettaa. Perustelen lyhyesti, miksi näennäisesti motivaatiota kohottava asia eli valinnaisuuden merkittävä lisääntyminen voi olla uupumusta, eriarvoistumista ja pirstaleisuutta lisäävä asia sekä vähentää nuorten tosiasiallista valinnanvapautta.

Uupumusta lukiossa lisäsi jo yleisreaalista luopuminen. Kun reaalikoe ei enää mitannut hitaasti rakentunutta yhteistä yleissivistystä vaan yhtä kapeaa erityisalaa, myös korkeiden arvosanojen saaminen vaikeutui. Samalla reaalikokeessa vastattujen aineiden painopiste siirtyi. Opiskelijat oppivat, että vain osa oppiaineista on tärkeitä. Ne, joiden oli vaikea löytää omaa vahvuusaluettaan, tuntevat kursseille levinneen paineen ahdistavan ja stressaavan. Kun kaikki pienet yksityiskohdatkin ovat äärimmäisen tärkeitä yhdellä kurssilla, abiturienttien oppimisen ilo alkaa olla kadoksissa. Kun tähän lisätään kaavailtu ylioppilastutkinnon korostunut merkitys jatko-opintoihin pyrittäessä, mitään ei enää opiskella siksi, että se on kaikille tarpeellista yleissivistystä vaan siksi, että toiset on voitettava armottomassa kilpailussa menestyksestä. Nyt jo pidämme normaalina sitä, että viidennes terveystiedon kirjoittavista pojista reputtaa.

Eriarvoistumisen suhteen laaja valinnaisuus tarkoittaa sitä, että systeemissä pärjäävät parhaiten ne, joiden kotoa tulee vahva oppimismyönteinen signaali. Nuoret eivät ole valitsemisen taidoissa lukion alussa lähimainkaan tasa-arvoisessa asemassa. Jokin raja on silläkin, kuinka paljon systeemiä voi paikata opinto-ohjauksen resursseja lisäämällä. Opiskelun eri oppiaineissa tapahtunut suhteellinen vaikeutuminen uhkaa syrjäyttää kaikki, joiden lukiopolulle osuu sairauksia, oppimisvaikeuksia, psykososiaalisia ongelmia tai joilla on muita heikommat lähtökohdat kotitaustan tai peruskoulukokemusten vuoksi. Osa nuorista valitsee joka tapauksessa riittävän kurssimäärän saavuttaakseen myös kursseja, jotka eivät heitä kiinnosta, ja tuskin nauttivat näiden kurssien vahvasta kirjoituksiin valmistavasta otteesta. Samaan aikaan yhteiskunnassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia kuten lukemisen vähentyminen, tulevaisuustoiveikkuuden  lasku ja ilmapiirin koventuminen.

Valinnaisuutta kokeilleissa kouluissa osa lukion reaaliaineista on menettänyt opiskelijoita, osa pysynyt suunnilleen entisellään. Nuoret valitsijat tekevät loppuelämäänsä leimaavat valinnat puutteellisten pohjatietojen ja usein myös sukupuolittuneiden käsitysten sekä ryhmäpaineen ja mielikuvien ohjaamina vastoin omaa etuaan. Poisvalittavia sisältöjä ovat tieteellisen ajattelun keskeiset periaatteet ja ajattelua kehittävät oppiaineet.

Kauan sitten suomalainen lukiolainen teki valintansa matematiikka- tai kielipainotuksen välillä. Reaaliaineita, erityisesti humanistisia aineita, opiskelivat kaikki, koska lukion tehtävänä nähtiin laajan yleissivistyksen jakaminen ja kulttuuriperinnön siirtäminen.  Opiskeltiin monenlaista ”turhaa” kuten kuolleita kieliä, mutta opittiin siinä samalla sivistykseen liittyviä asioita, abstraktia ajattelua ja sivistyssanoja. Kieliä lukivat usein tytöt, matematiikkaa pojat.

Maailman muuttuessa oppiaineita lisättiin ja niiden painopisteitä muutettiin. Ajatuksena oli, että moderni ihminen tarvitsee pohjatietoja myös luonnontieteen maailmankuvasta. Vähitellen lisättiin lukion pakollisiin kursseihin myös psykologiaa ja filosofiaa. Tarkoitus oli lisätä nuoren mahdollisuuksia jäsentää maailmaa käsitteellisesti, avata tieteellistä ja tutkimusperusteista ajattelua ja antaa mahdollisuus henkiseen ja sosiaaliseen kasvuun.

Suomalaisen nykylukion vahvuus on sen yleissivistävyydessä. Periaatteessa jokainen lukiolaisnuori tutustuu lukio-opintojensa aikana nykyaikaisen maailmankuvan ja kulttuurimme perusteisiin. Lisäksi hän oppii eettistä tarkastelua ja yhteiskunnan kansalaiselta demokratiassa tarpeellista kriittistä arviointikykyä, tutustuu taiteelliseen ilmaisuun, kehittää sosiaalisia taitojaan ja erityisesti kirjallista ilmaisukykyään sekä oppii huolehtimaan omasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnistaan. Ainejaon ansiosta häntä ohjaavat monen alan ammattitaitoiset, näkökulmiltaan toisiaan täydentävät opettajat ja hän saa runsaasti aineksia sekä sosiaalisen ja yksilöllisen identiteettinsä että laaja-alaisen ajattelun kehittämiseksi.

Jos vahvasta yhteisestä, aikuisten valikoimasta kulttuurisen ytimen tiivistävästä yleissivistyksestä luovutaan ja tilalle rakennetaan itse valittava tiedollinen tilkkutäkki siksi, että nykymaailma näyttää pinnalta katsoen toimivan tehokkuuden ja talouden armoilla, menetetään paljon hyvää. Vaikka osa valistuneista nuorista voi kokea historian tai biologian opinnot täysin itselleen turhina, nettiytyneen maailman keskellä nuori todella tarvitsee sellaisia suuria tietorakenteita kuin evoluutioteoria, dna tai maailmanhistorian suuret linjat ymmärtääkseen ja arvioidakseen tietoa ja erottaakseen toden epätodesta. Aikana jolloin Suomen vastarintaliikkeen kaltaiset epäisänmaalliset tahot levittävät antisemitismiä ja islamofobiaa, nuori tarvitsee vahvaa eettistä näkemystä ja kykyä tarkastella katsomuksellisia vakaumuksia aidon dialogisesti. Kyse ei ole tässäkään vähemmästä kuin yhteiskunnan moraaliresurssien ja siten ilmapiirin turvallisuuden ja kansalaisdemokratian sekä ihmisoikeuksien ylläpidosta.

Haaveilen lukiosta, jossa tavallisen nuoren ei tarvitse valita liian varhain vaan valinnanvapaus kohdistuu vain osaan opintoja. Näin säilytämme yhteiskunnan, jossa puhumme samaa kieltä, jaamme (luonnon)tieteellisen maailmankuvan perusteet, osaamme arvostaa kulttuuriperintöä, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa ja olemme valmiita rakentamaan rauhaa sekä hyvää, totta ja kaunista tulevaisuutta toisiamme kunnioittaen ja historiasta oppien.

Voi olla, että taloudellinen kasvu on tämän kaiken luonnollinen lopputulos, koska robotit eivät voi korvata ihmistä ihan kaikessa. Mutta tärkeintä kaikessa on, että säilytämme myös sielumme. Sen myyminen nimettömille markkinavoimille olisi nimittäin erään aikakauden loppu.

 

Evoluutio, pitkä nuoruus ja kehittyvä koululaitos muuttuvassa maailmassa

265

Yksilön ja ympäristön vuorovaikutus muuttuu ja elää, vaikka sillä on biologiset juuret. 

Tulipa ylevän puiseva otsikko! Mutta jotakin tähän liittyvää olen pitkään miettinyt ja yritän nyt sanoittaa.

Ihmisen pitkä lapsuus ja nuoruus

Muihin lajeihin verrattuna ihminen kypsyy hitaasti. Oman lauman ja perheen suojaavaa vaikutusta tarvitaan pitkään ja kulttuuriperinnön siirtämiseen kuluu aikaa. Ne eläinlajit, joilla on erityiset joustavat ja oppimiskykyiset aivot, huolehtivat jälkeläisistään pitkään. Esimerkiksi osa linnunpoikasista viipyilee lapsuudenperheen tuntumassa pitempään kuin toiset lajit. Pitkän lapsuuden ja nuoruuden aikana tapahtuu paljon oppimista turvallisissa puitteissa. On varaa tehdä virheitä ja oppia niistä.  Tämän hitaan yksilönkehityksen tueksi ihmiskunnassa on rakentunut monenlaisia biologisia taipumuksia (pitkät merkittävät ihmissuhteet, sosiaalisuus, kieli) ja kulttuurisia instituutioita (perhe, päivähoito, koulu), jotka tukevat kehitystä erityisesti monimutkaisissa yhteisöissä.

Kielen ja käsitteellisen ajattelun kehitys on tehostanut kulttuurievoluutiota. Kielen ansiosta on helppoa ja nopeaa siirtää uusille sukupolville paitsi yksittäisiä taitoja kuten työkalujen käyttöä tai tietoutta siitä, mitä kasveja on turvallista syödä, myös metataitoja kuten tehokasta ongelmanratkaisua, ajattelun hidastamista silloin kun intuitio on ohjaamassa sopeutumisen kannalta hölmöihin ratkaisuihin tai mahdollisten näkökulmien moninaisuuden huomaamista ja huomioimista. Lisäksi edellisten sukupolvien oppimat tai kehittämät uudet tiedot ja taidot ovat uusien sukupolvien käytettävissä. Niiden omaksumiseen menee aikaa, koska opittavaa on paljon.

Jokainen sukupolvi kasvaa aavistuksen erilaisessa ympäristössä. Muokkautuvien, erityisesti nuoreen aikuisuuteen saakka herkästi palkkioille ja rangaistuksille herkkien aivojen ansiosta yksilöt oppivat paitsi menneen maailman viisautta myös kaikkea uutta, jota ilmassa liikkuu. Nuorten on nimittäin opittava toimimaan erilaisessa maailmassa kuin heidän vanhempansa. He kasvavat huomista vasten ja siihen orientoituneina.

Tästä johtuen lapset ja nuoret omaksuvat keskimäärin vanhempiaan nopeammin uusia työkaluja, ovat uteliaita kokeilemaan moderneja asioita ja hylkäävät vanhentuneiksi kokemiaan asioita siitä, mitä vanhemmat heille tyrkyttävät viisautena. Kriittisyys mennyttä kohtaan on yksi evoluution mekanismi. Se on systeeminen ominaisuus eikä vika. Tämän kriittisyyden vuoksi lasten ja nuorten kysymys siitä, miksi meidän tulisi oppia se, mitä vanhempamme oppivat, on elävä ja tärkeä kysymys eikä uppiniskaista kulttuuriperinnön halventamista tai historiattomuutta.

Koulun evoluutio?

Koulu on suhteellisen tuore keksintö lasten ja nuorten turvalliseksi säilömiseksi vanhempien työn ajaksi. Kaikkina aikoina koulun tarkoitus on kuitenkin ollut valmentaa nuoria myös tulevaa elämää varten. Koulutus on lisännyt uramahdollisuuksia tai naimakelpoisuutta. Koulussa syntyneet siteet toisiin ovat olleet tärkeitä ja nuoruusiän pilat ja kokeilut ovat tapahtuneet suhteellisen turvallisesti ja osin valvotusti. Aateliston kotiopettajat, entisajan katedraalikoulut tai Suomen kiertokoulut ja lopulta peruskoulu ovat kukin osaltaan tarjonneet nuorille jäsennellyn ja systemaattisen, osin jopa lähtökohtia tasa-arvoistavan oppimisen mahdollisuuden, jota on täydentänyt nuorten oma harrastuneisuus ja henkinen uteliaisuus omassa ympäristössään.

Riippuu yhteisöstä, millaisia tapoja ja tottumuksia koulun tulee ruokkia. Muuttumattomassa maailmassa sen ennakoiminen on helppoa. Avoimessa yhteiskunnassa, jossa myös tulevaisuus on monella tapaa avoin, koulun on oltava samaan tapaan riittävän joustava kuin ihmisen aivojen. Jossain määrin mikä tahansa älyllinen puuhastelu ruokkii aivojen metataitoja ja yleistä oppimisen kykyä, mutta merkityksellisyys on uskomattoman hieno motivaattori. Merkityksellisyyskokemus taas on usein sosiaalisesti vertaisryhmän kanssa rakentuvaa. Siksi koulun suunnittelussa lasten ja nuorten vahva osallistaminen on tarpeen. Samaan aikaan lasten elämää on helpotettava: aikuisten tehtävä on luoda turvallisuuden kokemus ja tarjota jäsenneltyjä kehyksiä uuden oppimiselle, oli sitten kyse ilmiöiden tai oppiaineiden kautta tapahtuvasta oppimisesta.

Tämän kaiken vuoksi koulun on sekä säilytettävä että uudistuttava. Kulttuuriperintö elää ja muuttuu. Täydellinen sukupolvien välinen railo on silloitettava rakastavalla opetuksella ja aidolla vuorovaikutuksella.

Esimerkiksi digitaalisuus on lapsille ja nuorille jotain muuta kuin meille aikuisille. Heidän varhaiset kontaktinsa visuaaliset kulttuuriin mahdollistavat sen, että he oppivat käyttämään erilaisia työkaluja kuin meillä on ollut käytössämme. Näin kulttuuri myös kehittyy. Arvostamalla sekä vanhoja että uusia kulttuurin muotoja tasapainoisesti emme joudu hylkäämään sitä, mikä vanhassa on hyvää ja toimivaa, mutta emme myöskään halveksi jotain vain siksi, että se on ”uutta”. Tulevaisuus on avoin ja siksi tulevaisuudessa tarvittavat taidot ja tiedot voivat olla jotain aivan muuta kuin ne, joiden varassa itse opettelimme ajattelua ja ongelmanratkaisua.

Kouu kuitenkin tarvitsee aikuisia. Evoluution kehittämä pitkä nuoruusikä ja hitaasti kehittyvät otsalohkot vaativat koko yhteisön kasvatusta. Esimerkiksi se, että lapsen ja nuoren elämässä on monenlaisia aikuisia, jotka toimivat lapsen hyvä mielessään, auttaa lasta uskomaan tulevaisuuteen ja olemaan ahdistumatta muutoksesta ja näkemään itsensä aktiivisena tulevaisuuden tekijänä.

Lasten on myös hyvä saada (jälleen turvallisesti) leikkiä haluamillaan työkaluilla, joita he näkevät myös aikuisten käyttävän. Leikki, kokeileminen, virheiden teko ja omien rajojen etsiminen kuuluvat nuoruusikään. Nuoria on varjeltava pahalta kuten kiusaamiselta, rasismilta tai ääriajattelulta, niin vaikeaa kuin se onkin, kunnes ikä alkaa riittää omaan harkintakykyyn.

Jos evoluutio on luonut aivot, jotka kypsyvät vasta kolmikymppisinä täyteen harkintaan, ei nuorilla voi olla myöskään kauhea kiire tuottaviksi yhteiskunnan rattaiksi. Liian varhaista vastuuta lapsille ei tule antaa, vaikka lasta ja nuorta kuultaisiinkin häntä koskevissa asioissa kypsyystasoa vastaavasti. Myös jatko-opintoja valitessaan nuorella tulee olla varaa tehdä virheitä ja korjata ne.

 

 

 

Lakkiaistunnelmia

Tänään he taas lähtivät maailmalle, tai ainakin koulusta. Yläaulan ikkunasta katselimme kirkkaana auringonvalossa hehkuvaa valkolakkimerta.

Muistelin kaikkea yhteistä; tunsin myötäylpeyttä siitä, joka miehistyi loppusuoralla, iloa siitä, joka uskalsi enemmän kuin moni aavisti, mieli kuljetti kuluneisiin vuosiin ja iloitsin lukiodiplomeista, datatähdistä, itsensä ylittäjistä, urheilijoista, kunnallispoliitikon aluista, taiteilijoista, vastuunkantajista, hauskuuttajista, jokaisesta persoonasta.

Ei tätä työtä parempaa ole.

Näillä nuorilla on valravasti annettavaa tälle maalle ja maailmalle. Toivon, että kukaan heistä ei tunne itseään tarpeettomaksi siksi, että maailma näyttää muuttuneen kovemmaksi. Juuri heidän herkkyyttään, empatiaansa, haurasta iloaan, omia vahvuuksia ja taitoja tarvitaan tulevaisuuden Suomessa.

Sydämeni pohjasta toivon, että  he jaksavat uskoa itseensä, luottaa toisiinsa ja muihin ihmisiin, uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa ja pitää kiinni siitä, että heidän arvonsa tulee juuri siitä, että he ovat ihmisiä, eikä se riipu numeroista, suorituksista, armottomassa kilpailussa pärjäämisestä. It gets better – kaikki tutkimukset kertovat samansuuntaisesta muutoksesta: elämä helpottaa iän myötä ja ihmissuhteista huolehtimista ei ikinä kadu.

Hyvinvointivaltiossa voidaan myös huonosti ja ahdistutaan, jos kaikki ei mene yhtä hyvin kuin jollakulla toisella. Voisipa noita turhia ahdistuksia jotenkin helpottaa ja saada perille jokaiselle viestin: Sinä riität. Olet rakkauden arvoinen ja olet rakas. Pidä huolta itsestäsi, niin jaksat huolehtia myös muista.  Pyydä apua ja anna sitä. Yhdessä pärjäämme paremmin.

Monenlaista digijohtamista

binary-797273_1280

Digitaalisuus on osa modernia tietotyötä, tahdomme sitä tai emme. Useimmat meistä käyttävät digitaalisia työkaluja joka päivä koulun ulkopuolella. Koulussa digitaalisuuden viisas toteuttaminen säilyttää kuitenkin aiemmat hyvät käytännöt ja jossain määrin myös opiskelijan ja opettajan autonomian valita haluamiaan työkaluja. Kuva: Geralt, Pixabay, CC0

Kuvailen seuraavassa neljä perusratkaisua, joilla koulun digitalisoitumista on johdettu. Lukija päätelkööt, mikä on oma suosikkini.

Digihurmosjohtajat: normittava ja pakottava digijohtaminen

Joissakin kunnissa koulujen digitalisaatiota on johdettu täysin ylhäältäpäin. Opettajat ja opiskelijat nähdään muutosvastarintaisina tai kykenemättöminä suunnittelemaan itse omaa kehitystään. Paperilla laaditaan suunnitelmia, joilla kuvitellaan saatavan aikaan huimaa kehitystä. Opettajien kikyaika ja VESO-koulutukset käytetään pakollisiin luentoihin, joissa opettajien on jaettava sama hurmostunnetila kuin johdolla on. Laitteisiin satsataan, mutta johdon ja käyttäjien tarpeet ja näyt eivät kohtaa kuin vahingossa. Käyttökoulutus uupuu, jos laitteita on, tai joko laitteita tai langatonta verkkoa ei löydy, jos opettajat taas on koulutettu. Suunnitellaan ja satsataan, mutta vaikuttavuus on pientä. Mahdollisesti digihurmosjohtajat vielä sitovat käyttäjät yhteen kalliiseen ja monimutkaiseen digitaaliseen alustaan ja vaativat kaikkia käyttämään sitä, oli siitä sitten hyötyä tai haittaa perustoiminnoille eli oppimiselle ja opetukselle.

Digihurmosjohtaminen johtaa vahvaan vastarintaan. Koulutettu opettaja inhoaa huonosti perusteltuja ratkaisuja ja pakkoa. Periaatteessa itsekin digitaalisia välineitä luovasti ja taitavasti käyttävistä opettajista tulee digihurmoskunnassa vastarintakirjoittelijoita ja digivastaisia kritiikittömiä nyökyttelijöitä ja digitaalisuus näyttäytyy hyvin ilkeänä mörkönä, joka syö vuorovaikutuksen, kunnollisten oppikirjojen käytön, opettajan autonomian ja rahoituksen kaikelta muulta koulun kehittämiseltä. Itsekin olisin varmaan digikielteinen, jos terveen järjen käyttö digityökalujen käytössä olisi kielletty ja minulle saneltaisiin, kuinka opiskelun on oltava esimerkiksi 90-prosenttisesti digitaalista, mitä se sitetn tarkoittaakin. Absurdistanin asukkaana on ankeaa ja johto ei onnistu sitouttamaan digitaalisuuteen kuin ne muutamat, joiden koteihin digihankinnat vahingossa ajautuvat sekavissa oloissa.

Hyviä puolia digihurmosjohtamisessa on se, että satunnaisesti johdon suosimat ja hankkimat laitteet tai ohejlmistot palvelevat myös opettajia ja opiskelijoita. Opettajien keskinäinen ryhmähenki voi myös kehittyä, kun saa osallistua yhteiseen somepuheeseen digiä vastaan.

Mahdollistava digijohtaminen

Joissakin kunnissa ja kouluissa digitaalisuutta arvostetaan, mutta luottamus opettajien kykyyn itse suunnitella opetuksensa on silti suurta. Digijohtaminen on demokraattista: yhteisistä työkaluista ja suurista hankinnoista keskustellaan yhdessä, samoin yhteisistä tavoitteista.

Mahdollistava digijohtaminen tarkoittaa sitä, että koulujen varustelutaso on järkevästi mitoitettua ja perustuu todelliseen käyttötarpeeseen. Esimerkiksi lukion laitekanta ja varustelu mahdollistaa digitaalisten kokeiden pitämisen, langaton verkko riittää tuntityöskentelyyn ja lainakoneita on tarpeeksi. Opettajalla on hyvä työkone ja  riittävät mahdollisuudet itse päivittää ohjelmia sille. Johto kannustaa kouluttautumaan yksilöllisten tarpeiden mukaan ja tukee myös yhteisiä oppimisalustoja ilman käyttöpakkoa. Luokkien varusteluissa kuullaan opettajia. Myös opiskelijoita kuullaan ja osallistetaan koulun digiratkaisuissa. Opettajien tahto ja kyky käyttää digitaalisia työtapoja saa vaihdella, ja myös muuta osaamista arvostetaan. Jokainen saa kuitenkin tukea perustaitojen osaamiseen ja johto voi velvoittaa kaikki käyttämään esimerkiksi Wilmaa tai sähköpostia.

Mahdollistavasssa ympäristössä resursoidaan myös vertaistukeen ja yhdessä oppimiseen. Jos johto ei ole erityisen digioppinut, se ei haittaa. Johto myös jättää kehittämisen koko yhteisölle eikä pyri sanelemaan eri oppiaineisiin sopivia käytäntöjä tai pedagogiikkaa. Digitaalisuus nähdään olennaisena ja ytärkeänä osana tietotyötä, mutta johto ymmärtää myös digitaalisuuden kasvavien vaatimusten kuormittavuuden ja sen, että osa muutoksista vie aikaa. Opettajia tuetaan työssäjaksamisessa esimerkiksi silloin, kun ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi ja osalle se tuottaa huomattavaa stressiä tai ahdostusta: tarjolla on koulutusmahdollisuuksia, sparrausta, koulun tutoropettaja tai muuta kädestä pitäen -tukea. Digiahdistuksesta saa puhua ääneen. Olennaiset taidot erottuvat vähemmän tärkeistä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mielessä.

Mahdollistavissa kouluissa opiskelijat kokevat dgitaalisuuden yleensä enimmäkseen myönteisinä. Opettajien nauttima kunnioittava ja yksilöllisyyden huomioiva kohtelu siirtyy opetustilanteisiin ja oppiva kulttuuri lisää yhteisön keskinäistä auttamista ja yksilöllistä tukea tarvittaessa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jotkut asiat ovat kaikkien opittavia mutta tukea annetaan aina. Jokainen saa myös käyttää ja jakaa omaa osaamistaan ja käyttää koulutyössään kaikkia mahdollisia hyviä välineitä, jotka edistävät oppimista.

Mahdollistavissa kouluissa huonoa on muutoksen ajoittainen hitaus ja toisaalta se, että eri opettajien ratkaisut ovat yksilöllisiä. Osa opiskelijoista voi peräti hämmentyä, jos pitää muistaa useampia kuin yksi salasanaa ja käyttäjätunnusta, Onneksi sitä taitoa ei oikeassa elämässä enää tarvita.

Jarruttava tai estävä digijohtaminen

Niitäkin kuntia ja kouluja on, joissa johto estää dgitaalisuuden käyttöönottoa ja sitä kautta opettajien ja opiskelijoiden autonomiaa. Jaetaan kännykän käyttökieltoja, tehdään olemassa olevien laitteiden käyttö mahdottomaksi tai hankalaksi, demonisoidaan sähköisten materiaalien käyttö tai ilkutaanja väheksytään digikehittäjäopettajiä pedagogeina. Varoitellaan säteilystä ja jaetaan foliohattuja. Nuorten omat digitaidot ja virtuaalikokemukset koetaan turhiksi ja muistellaan omaa käpylehmälapsuutta, jolloin mikään ei ollut kaupallista ja kaikki, ihan kaikki,  lukivat innokkaasti pitkiä kirjoja ja kirjoittivat kauniilla käsialalla innokkaasti hyvää kieltä sekä käyttäytyiv’t kuin pikku enkelit. Ei ollut adhd-ongelmia, ei oireilevia lapsia, ei stressiä eikä pinnallista argumentaatiota.

Ihan puhtaassa muodossa ihan kaikki kuvaamani tuskin yhdessä koulussa tai kunnassa tuskin tapahtuu, mutta yksittäisessä koulussa on välillä hyvin vaikeaa olla ainoa digitaalisuuden järkevästä käytöstä innostuva opettaja. Opiskelijoiden näkökulmasta taas ehkä monikin koulu on digikielteinen, koska verkko ei toimi, laitekanta on vanhentunutta ja koulun palomuurit estävät ohjelmien käyttöä tai järjestyssäännöt niuhottavat kännykän hyödyntämisestä. Suurin osa opettajia voi hyvin, mutta opettaa vääränlaisia opiskelijoita, he kun ovat digiajan pilaamia eivätkä keskity riittävän kiltisti kuuntelemaan opettajaa ja istumaan pulpetissaan.

Parhaimmillaan digijarrukouluissa oikeasti viihdytään ja leikitään pihaleikkejä ja kerrotaan satuja ja hiihdetään. Stressiäkin voi olla vähemmän, kun ei tarvitse koko ajan oppia jotain uutta. Vanhat hyvät pedagogiset ratkaisut voivat toimia taitavien opettajien käytössä myös digin pilaamilla opiskelijamassoilla. Kenties itsesäätelytaidot kehittyvät juuri näin.

Puuttuva digijohtaminen

Toisinaan digitaalisuuden käyttöönottoa ei johdeta lainkaan. Innokkaat IT-opettajat tekevät omia ratkaisujaan ja jokainen sählää mitä haluaa. Jos laitteiston ja verkkojen hankinnoissa ei ole mitään suunnitelmallisuutta, kukaan ei tiedä kokonaisuudesta. Erilaisia oppimisalustoja tai tabletteja hankitaan isolla rahalla, mutta niille ei sitten olekaan käyttöä. Ketään ei velvoiteta mihinkään, mutta sisältäpäin tulevat vaatimukset pysyä ajan hermoilla saattavat kuormittaa yksittäisiä opettajia, jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin, mutta eivät tiedä, mitä heidän pitäisi oikein tehdä. Digitaalisuuden käyttöönoton ohjaus jää sitten heidän omaan varaansa. Opettajat murehtivat asioista, jotka eivät kuulu heidän työnkuvaansa, esimerkiksi sähköisten kirjoitusten järjestämisestä. Ajoittain asiat onnistuvat, mutta yleinen kokemus niin opiskelijoilla kuin opettajilla on hämmennys ja tietämättämyys.

Kehystäminen ja uudelleentulkinta taitona

Avainsanat

, , , , , ,

Luin Mark McGuinnessin kirjoituksen The Four Most Powerful Types of Creative Thinking ja sen pohjalta hahmotan joitain ajatuskulkuja. Pohjana ajatuksiin on myös Johanna Korhosen kirja Mikä niitä riivaa, jossa Lakoffin mallia Strict father – Nurturing Parent käytetään avaamaan keskustelujen solmuja ja ymmärtämään, miksi keskusteluyhteys on niin vaikeaa. Lakoff on esiintynyt viime aikoina asiantuntijana myös siitä, miten olisi hyvä kehystää keskustelut mieluummin maltillisen maailmankuvan pohjalta kuin lähteä vahvistamaan niitä viitekehyksiä, joita Trumpin hallinto pyrkii toistolla ja kysymykset ja kritiikin sivuuttamalla valikoimaan keskustelun pohjaksi.

Filosofin ja kognition tutkijan George Lakoffin mukaan yksi aikamme sairauksia on se, että julkisessa keskustelussa kehystetään asiat yksipuolisesti ja totalitaristisesti. Ankara isä -mallin mukaan ajattelevat tai siihen taipuvat kansalaiset on saatu näkemään maailma vain yhdestä näkökulmasta. Se on myös yhä merkittävämmin rakentunut osaksi ihmisten identiteettiä, mikä selittää sen, että argumentointi ei toimi vaan keskustelua käydään tunneraktioiden, loukkaantumisten ja narsistisen itsekyyden ehdoilla. Trumpin valehtelu ei hänen kannattajilleen merkitse mitään – pääasia on omaa identiteettiä pönkittävä tunnepuhe, joka koetaan sisäiseksi totuudeksi.

Johanna Korhonen kuvaa kirjassaan Mikä niitä riivaa keskustelun epäsymmetriaa. Liberaalit keskustelijat, jotka edustavat Nurturing Parent -mallia, pyrkivät ymmärtämään empaattisesti myös vastapuolta ja kohtelemaan sitä reilusti ja oikeudenmukaisesti sekä itsekriittisesti. Konservatiivisen vastapuolen jyrkimmät kannattajat taas eivät koe empatiaa tarpeelliseksi vaan asennoituvat oman heimon puolelle argumenteista riippumatta. Empatia-argumentit tai odotukset vastavuoroisesta toisen kuuntelemisesta eivät siksi toimi tämän ääripään keskustelijoiden kanssa, vaan heihin voi vedota sellaisilla arvoilla kuin lainkuuliaisuus, sääntöjen noudattaminen tai vahva johtaja, joka jyrähtää.

Poliittinen keskustelu on yksi asia, sen takana oleva psykologia toinen. Varhaislapsuuden kiintymysssuhde ja kasvatustyylin autoritaarisuus ovat perinnöllisten aivojen mieltymyksiin vaikuttavien tekijöiden ohella yksi syy autoritaarisuuden nousuun sekä Venäjällä ja Euroopassa että Yhdysvalloissa. Samaan aikaan myös propagandan voimistama tietoisesti ja päämäärätietoisesti lietsottu pelon ilmapiiri ja ahdistus sekä taloudellisen epävarmuuden lisääntyminen ovat tekijöitä, jotka selittävät äärioikeiston ja ylipäänsä ääriliikkeiden näkyvyyttä ja osittaista houkuttavuutta.On syytä silti miettiä, miten voi voimistaa demokraattisia, oppimiskykyisiä ja empaattisia aineksia ajattelussa ja yhteiskunnan ilmapiirissä.

Ankara isä vai hoivaava vanhempi?

Lapsi kiintyy vanhempaansa, vaikka jäisi vaille rakkautta ja hoivaa. Kiintymyssuhdeteorian ja sen perusteella tehtyjen tutkimusten mukaan aika huomattava osa lapsista kiintyy turvattomasti eli ei opi luottamaan toisiin ihmisiin ja rakentamaan myönteisiä, molemminpuolisia ihmissuhteita. Hoivan puutteet näkyvät turvattomuutena, tunteiden säätelyn adaptoitumisena elämiseen vihamielisessä maailmassa ja ylikorostuneena oman itsen varassa pärjäämisenä. Koska hoidossa ja omien perustarpeiden tyydyttämisessä on vakavia puutteita, itsetunto ei ole kehittynyt joustavaksi ja omanarvontunne voi romahtaa pienestäkin kritiikistä.

Stressaavissa olosuhteissa kasvaneet lapset joutuvat pärjäämään liian varhain. Heidän kasvatustaan voi kuvata karaisemiseksi: vanhemmat voivat vakavasti uskoa, että liika hellyys pilaa lapsen ja tekee hänestä hemmotellun ja pärjäämättömän kovassa maailmassa. Osa vanhemmista on epäjohdonmukaisia ja palkitsee lasta milloin mistäkin, usein kuitenkin kovuudesta ja aggressiosta. Jos vanhempien kasvatus on autoritaarista, he nöyryyttävät lasta ja pakottavat tämän tottelemaan, mutta eivät auta lasta itse säätelemään omaa käyttäytymistä mallillaan, tunnesäätelyä opettamalla tai tunteita nimemällä.

Hoivaava vanhempi -mallia tukee turvallinen kiintymyssuhde. Se muodostaa laajan kehyksen maailman ja ihmisten tulkitsemiselle. Lapselle kehittyy uskomus siitä, että hänen arvonsa pysyy, vaikka hän tekisi virheitä ja erehdyksiä. Hän oppii oppimaan ja tulkitsemaan toisia ihmisiä lähtökohtaisen hyväntahtoisesti.

Lakoffin mukaan suuri osa ihmisiä asettuu näiden mallien välille ja siksi ympäristö ja vallistevat ajattelun kehykset vaikuttavat siihen, millaiset ajatukset tuntuvat yksilöstä tutuilta ja turvallisilta. Turvallisesti kiintyneet yleensä omaksuvat melko liberaalin ja suvaitsevaisen maailmankuvan. Toisaalta hän voi valita myös toisin, jos hänen luontaiset piirteensä ovat konservatiivisuutta tukevia.

Perinnöllisiltä taipumuksiltaan konservatiivi ihminen, joka on kasvanut kiintymyssuhteessaan turvallisesti, pystyy ymmärtämään myös liberaalia ajatusmaailmaa, vaikka suhtautuukin muutoksiin ja liian lennokkaisiin ideoihin varauksellisesti. Usein hän kouluttautuu ja pyrkii ymmärtämään maailmaa avoimesti, eikä lukittaudu yhden totuuden maailmaan, vaikka äänestäisi konservatiivipuolueita. Hänen tunnesäätelynsä on myös toimivaa eikä hänellä ole taipumusta narsismiin tai pohjattomaan itsekkyyteen. Hänen uskonnollisuutensa on välittävää, jopa altruistista, eikä hän näe syytä vihaan tai ennakkoluuloihin.

”Liberaaleja arvoja” kannattava kiintymyssuhteeltaan turvaton ihminen voi olla yhtä lailla ääri-ihminen. Pieni vähemmistö liberaaleista on tällä tavoin haavoitettuja ja heidän puhettaan leimaa vihamielisyys toista osapuolta kohtaan. Hän ei silloin edusta Nurturing Parent -mallin mukaista kehystämistä eikä pyri asettumaan toisen asemaan. Esimerkkinä voisi olla esimerkiksi hylätyksi tulemisen kipuaan poteva äärifeministi, joka näkee kaikki miehet vihollisina. Suurin osa feminismiä ei ole tällaista, mutta törmääminen yhteen ääri-ihmiseen voi heuristiikkojen vuoksi leimata monien ihmisten mielissä koko käsitteen.

Länsimainen kasvatustyyli saattaa jossain määrin tukea ankara isä -mallia ja turvatonta kiintymyssuhdetta. Yksi syy on alkoholismin (ja muiden riippuvuuksien) yleisyys. Toinen on perinteinen kasvatuskulttuuri, jossa on odotettu pärjäämistä. Sotien aiheuttamat puutteet vanhempien hoivassa ja toisaalta taloudelliset lamat ovat vieneet vanhemmilta hoivaresursseja. Stressaantunut ja äärimmilleen ponnisteleva vanehmpi ei tihku hellyyttä ja saattaa kokea, että rakkauden ilmaiseminen on pullamössöä lapselle.

Tunteiden säätely ja uudelleenkehystys

Lapset oppivat tunteiden säätelyn vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Herkkä lapsi kärsii, jos häneltä vaaditaan kovuutta ja aggressiivisuutta. Moni lapsi kuitenkin sopeutuu ympäristönsä odotuksiin ja oppii pärjäämistä eikä yhteistyötä ja leikkiä. Aasialaisissa kulttuureissa korostetaan enemmän sellaisia tunnesäätelyn muotoja, joissa yksilö oppii toimimaan yhdessä ja välttämään ristiriitoja. Yksi lapsille opetettu tekniikka on empatiakyvyn tietoinen ohjaaminen: lapsi ohjataan miettimään tilannetta myös muista kuin omasta näkökulmastaan. Lapsi oppii kehystämään ajatteluaan siten, että jokaisessa tilanteessa on monta perspektiiviä ja hänen oma perspektiivinsä ei ole muita tärkeämpi. Häpeän ja syyllisyyden tunteita arvostetaan kollektiivisissa kulttuureissa arvokkaina kompasseina: ne kertovat, milloin on toimittu muita vastaan väärin.

Länsimaissa osa lapsista oppii pikemminkin torjumaan häpeän ja syyllisyyden kaltaisia tunteita, joita vanhemmat pitävät heikkouden merkkeinä. Totalitaristisissa maissa häpeä ja syyllisyys siirretään taas auktoriteetin loukkaamisen alueelle, eikä niissäkään sisäistetyn moraalin alueelle. Erityisen paljon työväestön ja vähäosaisen väestön lapset sopeutuvat rooliinsa, jossa on oltava kova ja ankara. Jos lapsi ei koulutuksen avulla pysty laajentamaan tätä maailman tulkinnan kehystä, hän ei saa tarvitsemiaan eväitä ymmärtääkseen, että solidaarisuus ja empatia muita ihmisiä kohtaan ovat yhteiskunnan liimaa ja kaikkia hyödyttäviä hyveitä eivätkä henkilökohtainen tappio. Universaalin etiikan ja arvojen kuten lähimmäisenrakkauden oppimista voi edistää oma uskontokunta, mutta valitettavan usein uskonnot palvelevat tribalismia ja ihmisten alistamista.

Uskonnot vallanpitäjien suojana

Saudi-Arabian saudiprinssit ovat joutuneet käyttämään wahhabismia oman valtansa pönkittämiseen. Vain ankarat islamistit ovat tarjonneet sellaisen uskontulkinnan, joka suojaa epädemokraattista ja epäoikeudenmukaista hallintoa. Sunnalaisuuden maltilliset suuntaukset soveltuisivat hyvin myös demokraattiseen hallintoon, mutta se taas on uhka saudien hallinnolle ja varallisuudelle.

Vastaavalla tavalla islamismi on ollut lännen käyttämä ase taistelusta omasta vaikutusvallasta Lähi-Idässä. Kun kansanjoukot on saatiin kehystämään uskonnollisesti haluttu vallankaappaus, saatiin nauttia shaahin kukistamisesta. Seurauksena oli kuitenkin samalla ekstremismin kasvu ja sunnan merkityksen väheneminen suhteessa Koraani-fundamentalismiin. Alunperin Afganistanin Neuvostoliitolta valloittamiseen tarkoitetut järjestöt ovat kehittyneet pelätyiksi terrorijärjestöiksi.

Islamin perinteinen ajattelu on ollut monikehyksisempää. Mekassa oli pitkään kaikkien suuntausten moskeijoita. Maltillinen sunnalaisuus korosti erilaisten tulkintojen mahdollisuutta.

Samanlaista uskonnon muuttumista tai muuttamista universaalin etiikan ja järkevien uudelleentulkintojen tukemisesta ahtaaksi ankaran taivaan isän tottelemiseksi edustaa kristillinen fundamentalismi. Sen nimissä tehdään yhtä lailla pahaa kuin islamin, kun uskon nimissä kielletään seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia tai heikennetään naisen asemaa. Ankara isä iskee jälleen.

Nurturing Parent, luovuus ja demokratia

Turvallisesti kiintynyt aikuinen ei näe toisissa ihmisissä automaattisesti vihollisia. Demokratiassa kunnioittava toisten kohtaaminen, tieteellinen ja argumentoiva keskustelu ja yhteisen maailman rakentaminen sekä toisista huolehtiminen ovat tärkeitä vastavoimia globaalitalouden armottomuudelle. Talous on aikamme ankara isä, joka on syöstävä ehdottomasta vallasta ja saatava muuntumaan huolehtivaksi vanhemmaksi.

Kasvatuksessa on mahdollista tukea sellaisia ajattelutaitoja, jotka pieneltä osaltaan kasvattavat luottamusta ja tunnetaitoja. Esimerkiksi demokraattinen koulu, jossa opiskelijat kokevat osallisuutta ja merkityksellisyyttä Deweyn tyyliin, auttaa kehystämään maailmaa ja itseä koskevan kertomuksen toisin. Tiedekasvatus auttaa suuntaamaan huomiota argumentteihin eikä tunteisiin. Toisaalta tunnekasvatus auttaa myös tuntieden reflektoinnissa. Romaanien lukeminen kasvattaa empatiaa ja siksikin lukutaidolla on merkitystä yhtenä perustaitona, joka peruskoulun tulisi kyetä takaamaan kaikille. Filosofian ajattelutaitojen opetus ja ajatuskokeet auttavat pitämään yllä vaihtoehtoisia tulkintamalleja yhtä aikaa ja niihin sitoutumatta.

Luovuus vaatii kykyä kehystää asioita uudelleen. Jokainen lapsi, joka on kohtalaisen turvassa kasvanut, osaa leikkiä vähintään jossain mielessä. Leikki on luovuuden pohja. Luovuus ei häviä kasvatuksen tuloksena, jos sille on tilaa eikä siihen suhtauduta tuomiten tai halveksuen. Lapsen ja nuoren oma ilmaisu on arvostettavaa ja tärkeää. Käsitys siitä, että vain osa ihmisiä olisi luovia, on virheellinen. Luovuuden pelko on pitkälti epäonnistumisen pelkoa. Ankara isä kieltää leikin ja vaatii oikeaa työtä: lapset sotimaan ja aikuiset kurin ja järjestyksen alle. Totalitarismissa luovuuden tila on kapeutettu minimiin, palvelemaan vaihtoehtoisten faktojen keksimistä ennaltasovittujen sääntöjen mukaan.

Summa summarum

Talvilomaviikon ajatteluhetken lopuksi tiivistän sanomani:

  • Katso asioita monesta näkökulmasta!
  • Suosi diversiteettiä niin sisäisessä maailmassasi kuin ulkoisessa maailmassa.
  • Älä pysähdy yhteen oikeaan tulkintaan vaan jatka asioiden kyseenalaistamista ja tutkimista.
  • Suojele luovuutta, demokratiaa ja tieteitä sekä median vapautta.
  • Älä ala puhua totalitarismin kieltä vaan kehystä asiat viesteissäsi siten, että lukijan empaattiset ja reflektiiviset tulkintakehykset voimistuvat.
  • Älä hyväksy hoivaavan vanhemman tylyttämistä vaan puolusta jokaista maailman lasta ja tue hänen oikeuttaan kasvaa turvassa.

Monivalintoja Abitti-kokeeseen

Abitti-kokeessa on tällä hetkellä aika rajallinen määrä tehtävätyyppejä: tavallisin vastaustyyppi lienee teksti. Se kirjoitetaan tekstiruutuun, jonka kokoa voi säädellä ja jonka vierelle voi tuoda kokeen aineistoja.

Tämän yleisimmän tehtävätyypin lisäksi olen käyttänyt monivalintaa, joka sallii vain yhden oikean vastauksen. Olen pohtinut paljon kysymystä siitä, voiko monivalinnoilla mitata mitään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liki kaikki tärkeät kokeet ovat monivalintoja, ja se oudoksuttaa. Pitemmissä teksteissä kuitenkin näkyy enemmän opiskelijan kypsyyttä ja ymmärryksen syvällisyyttä.

Monivalinnoilla on kuitenkin myös rajalliset hyvät puolensa. En rakasta kokeiden pisteyttämistä ja siksi arvostan rehellisesti sanoen ihan jo sitä, että algoritmi laskee pisteet puolestani. Kun ykköstehtävä kokeessa on korjauspuuhiin ryhtyessäni valmiiksi pisteytetty, näen heti, onko perusasiat ryhmällä hallussa.

Usein teen kymmenen monivalinnan sarjan. Pisteytys vaihtelee kokeen mukaan. Pyrin siihen, että noin puolet kysymyksistä mittaa hyvin perustavaa ainesta, sellaista mitä jokaisen tulisi tietää. Loput kysymykset voivat olla vaativampia, vähän teoreettisempia ja soveltavampia. Näin saan kysymyksistä erottelevia ilman, että ne ovat ylivaikeita pikkutiedon muistamista mittaavia jokaisen inhokkeja.

Kysymyksen voi rakentaa monin tavoin. Esimerkiksi siihen voi kuvata tilanteen ja opiskelijan on tunnistettava tilanteeseen liittyvä opittu asia. Uskonnossa se voi olla uskonnollisen suuntauksen tai historiallisen ajanjakson päättely kuvauksesta, psykologiassa esimerkiksi lapsen kehitysvaiheen, mielenterveyden häiriön, tilanteen ymmärtämiseen liittyvän teoriakäsitteen tai suuntauksen tunnistamista vastausvaihtoehdoista. Filosofiassa kyseessä voi olla esimerkiksi johdonmukainen päättely: mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii yhteen annettujen maailmankatsomuksellisten lauseiden kanssa johdonmukaisuuden kärsimättä? Myös päättelyvirheiden tunnistus esimerkistä soveltuu monivalinnaksi. Tämäntyyppisissä tehtävissä pyrin yksiselitteisyyteen. Hyvän opiskelijan ei tarvitse jäädä miettimään kahdesta melkein tilanteeseen sopivasta vaihtoehdosta, kumpi on tarkoitettu. Monivalintojen on syytä olla reiluja ja mitata ymmärrystä, ei kikkailua. Tällöin ne säästävät myös opiskelijan aikaa ja hän ehtii paneutua varsinaisiin kirjoitustehtäviin.

Monivalintojen vaikeusastetta voi jossain määrin säädellä vastausten lukumäärällä. Pyrin laittamaan 4-5 vaihtoehtoa jokaiseen kysymykseen, jotta osaaminen erottuu arvailusta.

Monivalinnan ei tarvitse olla tietoa toistavaa. Joidenkin perustermien suhteen sekään ei haittaa. Sanan yhdistäminen oikeaan määritelmään on joskus tarpeen. Ilman käsitteellistä osaamista voi olla hukassa muukin ymmärrys. Monivalintatehtäviä voi kuitenkin tehdä myös monipuolisemmin.

YTLei välttämättä tule tekemään monivalintatehtäviä reaaliaineiden ylioppilaskokeisiin. Se voi olla hyvä, sillä hyvien monivalintojen teko vie aikaa ja vaatii tarkkaa ajattelua. Ainut mitä siinä harmittelen on se, että monivalintatehtävien pistekeskiarvojen vertaaminen kunkin sensorin muihin arviointeihin antaisi yhden melko riippumattoman mittarin sille, onko arviointi tasoltaan tasaista sensoreista riippumatta. Jos sensori pyrkii tiettyyn keskiarvoon itselle osuvien koulujen kesken, arviointi voi vinoutua, jos koulujen opiskelijoiden osaamisen taso jossakin oppiaineessa on korkea. En tiedä,  miten paljon sensorien arviointia ja pisteytystä yksittäisten kysymysten tasolla seurataan, mutta koska he ovat ihmisiä, objektiivisuus arvioinnissa on erittäin vaativaa. Kakkossensori yleensä tietää ykkössensorin antaman pistemäärän, joka saattaa ankkuroida omaakin arviointia. Mutta ehkäpä tätä kaikkea on mietitty lautakunnassa ja sähköistymisen myötä ei ainakaan teknisesti olisi vaikeaa satunnaisluetuttaa sama vastaus monella eri toisistaan tietämättömillä sensorilla, jotta saataisiin tietoa arvioinnin yhtenäisyydestä.

Quizlet Live ja Kahoot Jumble

live 2.JPGlive.JPG

Quizlet Live auttaa käsitteiden oppimista

Meillä oli perjantaina ysipäivä. Tällä kertaa humanististen aineiden esittelypisteessä käytimme Quizlet Liveä osana opiskelijoiden aktivoimista. Kun opiskelijat olivat lyhyesti esitelleet lukion oppiaineita fiksusti ja napakasti, yksi heistä käynnisti Liven ja ohjeisti opiskelijat. Ysiluokkalaiset hoksasivat hyvin nopeasti, miten Quizlet Live toimi. Yhteistyö sujui, kun ryhmät miettivät intensiivisesti sanojen ja selityste yhdistelyä. Osa oli hiljaisen keskittyneitä ja harkitsevia, osa riemastui onnistuessaan äänekkäästi. Kokemukseni Quizlet Liven käytöstä on ollut samanlaista myös lukiolaisten kanssa. Se pakottaa hyvään yhteistyöhön ja toimimaan yhdessä, opiskelijhat ryhmäytyvät isoissakin ryhmissä kohtalaisen helposti eikä tarvitse miettiä, jääkö joku yksin ryhmiä rakentaessa. Lisäksi yhteiset neuvottelut ovat pedagogisesti mielekkäitä. Live opettaa hyödyntämään epäonnistumisia ja pistämään mieleen käsitteet, joita ei vielä osaa. Ei se ihmeitä tee, mutta hyvin tehdyt käsitemäärittelyt kuitenkin auttavat esimerkiksi tähdentämään eroa kahden melko samantyyppisen käsitteen välillä.

Kun opettaja ottaa Quizlet Liven käyttöön, hän tarvitsee pakan, jossa on vähintään 12 käsitettä selityksineen. Luon useimmiten Liveä varten ihan erilliset pakat, koska selitysten on hyvä olla erittäin tiiviitä, jotta ne mahtuvat kännykän näytölle. Live toimii tavallisella opettajan ilmaistilillä, mutta se ei toimi, jos pakka on kasattu useista eri Quizlet-pakoista. Kysymykset tulevat ryhmien opiskelijoiden kännyköihin ja ryhmien eteneminen näkyy opettajan koneella samaan tapaan kuin Socrativen kilpailuissa, mutta ryhmät siirtyvät alkuun aina, kun he tekevät virheen. On siis tavallista, että kaikki ryhmät käväisevät nollilla. Joukkueet kannattaa aina sekoittaa. Play again -toiminnalla voidaan antaa samalle joukkueelle revanssimahdollisuus, ja tätä aika usein opiskelijat pyytävät ja minä hellämielisenä suostun useimmiten.

Kahoot Jumble korostaa järjestykseen laittamista

jumble

Kahoot on varmaan jo useimmille opettajille tuttu väline. Uusin toiminnallisuus siinä on Jumble-tyyppinen visa, jossa opiskelijoiden tehtävä on järjestää oikeaan järjestykseen (esimerkiksi suuruus- tai aikajärjestykseen) asioita. Tein huomiseksi kirkkohistoriaan ja kirkkotietoon kertaus-Jumblen. Aikajärjestyksen päätteleminen on yksi tapa testata sitä, ovatko asioiden väliset jäsentyneet oikein. Kahootin helppokäyttöisyys on ilo stressaantuneelle opettajalle, jolla on käynnissä kuusi lukiokurssia – ei oikein olisi rahkeita tehdä mitään kovin monimutkaista uutta, mutta Jumble osoittautui nopeaksi perehtyä ja tehdä. Maanantaina kuulen, kuinka opiskelijat suhtautuvat. Quizlet Liven kanssa saimme viime viikon iltapäiväkaksoistunnin kulumaan jouhevammin – kahden jälkeen pidetyt kaksoistunnit ovat raskaita niin opettajalle kuin opiskelijoille, ja niihin on pakko jotain toiminnallista aina yrittää saada.

Kriittisyyttä vai ratkaisukeskeisyyttä?

maze-1804499_1280.jpg

Kuvalähde: qimono (Pixabay) CC0

Uusimmassa niin&näin -lehdessä oli lukemisen arvoinen ja hyvin tärkeä juttu ratkesista eli ratkaisukeskeisen ajattelun vaaroista. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusniemen artikkeli Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi jatkoi Filosofian akatemiaa kohtaan esitettyä ratkaisukeskeisyyskritiikkiä (Ajatuspajoista innovaatiokumpaanuuksiin 2016). Journalismille, erityisesti Ylen tutkivalle journalismille, esitettyä ratkaisukeskeisyyden ja ylenpalttisen konsulttimyönteisyyden mallia kritisoitiin syystäkin: kriittisyyden vaientaminen on demokratiassa suuri ongelma.

Artikkelissa maalataan sangen synkkä kuva nykypäättäjistä, jotka valmennuskonsulttien paljon lupaavista iskulauseista innostuneina ovat valmiit hylkäämään kaiken järjen ja sukeltamaan kyseenalaistamattoman uskon varaan. Erityisen vaarallisina jutussa näyttäytyy tutkimuspohjainen ratkaisukeskeisyys kuten positiivinen psykologia. Koska positiivinen psykologia on tärkeä psykologian tutkimuskohde, pidän tätä osittain maaliin osumattomana kohteena. Positiivisen psykologian aito tieteellinen tutkimus kun voi osaltaan myös purkaa liiallisia ratkaisukeskeisyyden myyttejä kuten uskoa helppoihin tai yksinkertaisiin, kaikille sopiviin ratkaisuihin. Tällä hetkellä positiivisen psykologian parissa keskustellaan esimerkiksi mindfulness-lupausten pitävyydestä sangen kriittisesti ja positiivisen psykologian toiselle aallolle on tyypillistä se, että siinä ei lietsota käsitystä positiivisen ajattelun kaiken parantavasta voimasta vaan lähdetään tosiasioiden ja monenlaisten tunteiden tunnustamisesta. Ero self-help -kirjallisuuteen on siis olemassa ja kuilu konsulttien brändimarkkinointiin ja kivaan fiilikseen on suuri.

Onko kyseessä silti väärä dikotomia, kun kriittisyys asetetaan ratkaisukeskeisyyden vastakohdaksi?

Pelkään olevani samalla tavalla hiukan epäreilu kuin kirjoittajat kaikkea ratkaisukeskeisyyttä kohtaan, kun haluan muistuttaa siitä, että kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden välillä ei kenties ole pakko tehdä joko tai -valintaa. Sekä kriittisessä ajattelussa että huolella mietityssä ratkaisukeskeisyydessä kyse on hitaasta ajattelusta, jossa parhaimmillaan pystytään voittamaan omat intuitioon perustuvat perustelemattomat tai huonosti perustellut ajatukset.

Rakentaisin oman dikotomiani (joka sekin on osaltaan virheellinen, kuten dikotomiat aina ovat) sen varaan, kuinka populistista ja yksinkertaistavaa keskustelu ja perustelu on. Monimutkaisissa ongelmissa myös ratkaisut ja niiden haarukointi ovat monimutkaisia ja vaativat ratkaisijoilta paljon. Toinen ääripääni olisi harkittu, reflektiivinen ajattelu, johon kuuluu myös itsekriittisyys ja palautteen kuuleminen. Se vaatii paljon, myös tunnetaitoja, joita meiltä kaikilta osittain uupuu. Tämän hitaan ajattelun ja rationaalisuuden lisäämisen suuntaan kulkeminen vaatii taitavan ajattelun taitoja ja kykyä kuunnella erilaisia intressiryhmiä niin päättäjiltä kuin kansalaisiltakin. Se ei ole helppo polku, mutta populismiin verrattuna se pelottaa minua paljon vähemmän ja luo edes jonkinlaista toveikkuutta tulevaisuuden suhteen.

Populistinen ja helppoihin sekä nopeisiin ratkaisuihin vetoava politiikka, journalismi ja päätöksenteko ovat monella tapaa yleistyneet. Politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä tulleet henkilöt kuvittelevat, että yhteiskunnan ongelmat on ratkaistavissa nopeilla liikkeillä. Populismin imussa eduskuntaan on myös tullut ihmisiä, joiden ajattelu ei ole riittävän abtraktia katsomaan yhteiskunnallisia kysymyksiä omaa kylää suuremmassa mittakaavassa. Rakennetaan muuri. Yhtiöitetään Suomen tiet. Lopetetaan laiskojen hyysääminen tai laitetaan rajat kiinni. Kovennetaan rangaistuksia ja lynkataan pedofiilit. Lisätään vuosityöaikaa kaikilla työpaikoilla. Karkoitetaan maasta kaikki, jotka ovat rikollisia. Kielletään tämä tai tuo uskonto.

Maailma on kuitenkin monimutkainen. Minua miellyttää Ville Lähteen liikkuvien osien metafora. Kun jotain paikkaa sohitaan, muuttuu samalla jotain muuta. Erityisesti ihmisiä koskevat ratkaisut ovat aidosti hankalia.

Millaista kriittisyyttä siis tarvitaan aikoina, jolloin pinnallisuus ja helpot ratkaisut houkuttavat? Aivan varmasti tarvitaan tutkivaa journalismia, jossa jaksetaan etsiä taloudelliset kytkökset päättäjien ja firmojen väliltä tai tietoa siitä, kuka hyötyy mistäkin päätöksestä ja kuka on kenenkin kaveri. Samaan aikaan on tärkeää olla ruokkimatta epäluottamusta demokratiaan. Se nimittäin tuottaa uusia populistisia, entistä pahempia päättäjiä, jotka eivät kavahda eliitin kritisoimisen tuottamaa epäluuloa tiedettä ja sen menetelmiä tai demokraattista päätöksentekokoneistoa kohtaan.

Väitän, että kriittisyys on tänä aikana vaikeampaa kuin koskaan. Samoin aitojen ja toimivien ratkaisujen löytäminen on vaikeaa, kun yhteiseen keskusteluun ei liity paras argumentti voittakoon -tyyppistä asennetta vaan pelkoa kriittisestä kansalaiskeskustelusta.

Lukuisat hankkeet, joita Suomessa on vireillä ratkaisujen löytämiseksi, eivät varmasti pysty yhteiskunnan ongelmia ratkaisemaan, ellei päätöksenteon ja sen valmistelun avoimuutta olla valmiita lisäämään. Periaatteessa arvostan niitä pieniä liikkeitä avoimemman demokratian suuntaan, joita ratkaisukeskeinen ajattelu on tuonut mukanaan. Jos valistuneiden kansalaisten kritiikki ja kekseliäisyys otetaan voimavarana käyttöön, moni asia voi nytkähtää myös eteenpäin.

Koska helppojen ratkaisujen tarve on ihmisissä suurta, tarvitaan jatkuvaa edukaatiota. Esimerkiksi myönteistä hymistelyä ei tarvittaisi journalisteilta, jos ihmisillä päättävissä asemissa olisi tarpeeksi itsetuntoa ottaa myös kritiikki palautteena. Egotrippailun sijaan tarvittaisiin nöyryyttä. Minulla ei ole ratkaisua siihen, miten tähän päästäisiin, mutta veikkaan, että koulutuksella ja riittävällä ennaltaehkäisevällä mielenterveystyöllä saavutettaisiin jo jotain.

Kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden suhde näyttäytyy minulle oman organisaation ja toiminnan kehittämisen kannalta seuraavasti: kun jotain on tehty, arvioidaan saman tien, mikä onnistui ja mikä ei. Kriittiset ja hyvin perustellut kielteiset näkökulmat kerätään huolella talteen. Ne ovat ehdoton edellytys kehittämiselle. Seuraavalla kerralla toimintaa toteutettaessa pyritään löytämään parannuksia todettuihin ongelmiin. Voimavaroista riippuu, kuinka paljon aikaa ja voimia kehittämiseen käytetään. Samalla ollaan tietoisia siitä, että perustyö voi olla ihan hyvin tehtyä, vaikka joka vuosi ei merkittäviä parannuksia tehtäisikään. On kuitenkin tärkeää seurata sitä, mikä toimii ja mikä ei, jotta ei juutu tekemään asioita toimimattomilla tavoilla. Itselleen ja toisille on syytä antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä, vaikka se ei olisi täydellistä. Se ei ole liiallista myönteisyyttä eikä vahingoita ketään.