Kun vanhempani kävivät lukiota 1950-luvulla, yliopistoon pääsi, jos oli ylioppilas. Silloisista A:n ylioppilaista kehkeytyi hyviä alojensa ammattilaisia siinä missä C:n ja L:nkin ylioppilaista.
Nyt olen itse lukion opettaja. Vuosirytmiini kuuluu kaksi stressaavaa yo-sessiota vuodessa. Opiskelijat hajauttavat entistä enemmän kirjoituksia ja siksi syksyn ensimmäinen jakso abeilla on usein itkuntäyteinen, ahdistunut ja oppimaan keskittymätön. Ensimmäinen abivuoden koeviikko menee usein penkin alle, koska kirjoituksien vuoksi keskittyminen kulloisinkiin kursseihin on vähän sitä ja tätä. Opettajat varoittelevat liian monen aineen kirjoittamisesta, mutta opiskelijat tekevät omat valintansa.
Kun ministeri Honkonen tällä viikolla esitti reippaan esityksen yo-kirjoituksista opiskelijoiden stressin syynä ja ratkaisuksi kirjoitusten poistamista, sai se monet opettajat kakomaan kurkkuaan kauhusta. Olemme niin tottuneet siihen, että kirjoituksista johtuva piilo-opetussuunnitelma ohjaa virallisen lopsin lisäksi toimintatapoja, että on vaikea edes kuvitella vaihtoehtoja.
Yo-kirjoitusten ylikorostunut asema johtuu kahdesta isosta tekijästä. Suurin on korkeakouluvalinta, jonka takana oli sinänsä hyvä ajatus vähentää opiskelijoiden paineita siten, että riittää yo-koestressi eikä sen lisäksi tarvita enää valintakoestressiä. Järjestelmä kuitenkin siirsi stressin aikaisempaan vaiheeseen, jolloin uupumusoireet ovat lisääntyneet niin osaavilla kuin heikommin menestyvilläkin opiskelijoilla (ne vain ilmenevät hiukan eri tavoin). Toinen on ainereaalikoe, joka on aiheuttanut koekertojen kasvua ja välillisesti valtavaa tason nousua reaaliaineiden sisällöissä – ja samalla opiskelun muuttumista toisaalta päämäärätietoisemmaksi, toisaalta ahdistavammaksi pänttäämiseksi. Yleissivistys jää kakkoseksi, kun tunnollinen opiskelija valitsee, mihin keskittyy: siihen, mitä hänen oman arvioinsa mukaan voidaan ehkä kysyä kirjoituksissa. Koska me opettajat yritämme mieluummin ajatella ymmärryksen emmekä irtotiedon oppimista, opiskelija varmuuden vuoksi pänttää sitten itse kaikkea mahdollista. Eikä mikään riitä. Kasvurauhaa ja oppimisen rauhaa ei lukiossa siis ole riittävästi, vaikka sen eteen töitä tehtäisiinkin.
Yo-kokeiden tehtävä on alkuaan toimia kypsyyskokeena, joka takaa korkeakouluvalmiudet. Tämä kypsyys tulee usein ajan kanssa, aivojen kypsyessä. Lähes minkä tahansa opiskelu tukee tätä kypsymistä, myös liikunnan, musiikin ja taideaineiden. Eri opinnoissa tarvitaan tietysti erilaista kypsyyttä.
Kokrkeakouluvalinnan vuoksi yo-kirjoituksista on tullut yleiset korkeakoulupääsykokeet. Yo-kirjoituksissa mitattava osaamisen taso on osassa aineita korkeakoulukurssien tasolla. Vaatimukset lukiokurssien sisällä kasvavat vastaavasti. Aika ei riitä ajatteluun ja kypsymiseen, ja tämä on ongelma. Samojen kurssien kun tulisi palvella sekä yo-kirjoittavia opiskelijoita että niitä, jotka ovat valinneet kurssin muista syistä. Monet tiedot ja taidot voi oppia vielä myöhemminkin, ja siksi olisi hyvä, jos lukion aikana ei näennäisopittaisi turhan vaikeita asioita (koska kirjoitukset) vaan jokaisen opiskelijan taidot ja tiedot oikeasti karttuisivat jokaisella lukiokurssilla.
Annan esimerkin. Korkeakouluvalinnan muutosta ennen uskontoa kirjoitettiin hyvin vähän. Sitten sen painoarvo yllättäen kasvoi. Kurssivalinnat kasvoivat, mutta samalla hävisi rauha keskustella ja tehdä yhdesså. Opiskelijat alkoivat suhtautua väheksyen työmuotoihin, joissa harjoiteltiin yleisiä työelämätaitoja kuten tiedon visualisointia, esitelmien pitoa tai tiimityötä. Yhä useampi teki salaa yhteisten kurssien oppitunneilla toisten aineiden kuten matematiikan tehtäviä, koska ne olivat heidän mielestään tulevaisuudelle tärkeitä (ei siksi, että matematiikka olisi heistä tärkeää tai kiinnostavaa vaan koska se on väline muuhun). Opiskelun arvo tiedon kartuttajana ja maailman ymmärtämisen näkökulmasta on ollut monella aika hukassa, eivätkä he itse ymmärrä, että esimerkiksi äidinkielen yo-kokeessa on iloa tämänkaltaisesta yleisestä ymmärryksestä.
Motivaation ja jaksamisen näkökulmasta tämä on huono yhtälö. Sisäsyntyinen kiinnostus, yhdessä tekeminen, keskustelut ikätovereiden kanssa ja hyvä opetus yhdessä ovat tehneet lukiosta monelle mieluisen paikan olla ja kasvaa. Turhan aikaiseen vaiheeseen liittyvä paine tulevaisuudesta taas tekee lukiosta paikan, jossa ollaan vain pakosta.
Minulla ei ole ratkaisuja, mutta uumoilen, että yo-tutkinnon laadun kehittäminen olisi yksi ratkaisu. Jonkinlainen paluu yleisreaaliin sekä kielten opiskelun painoarvon palautus auttaisi myös. Koko lukion oppimäärien tarkastelu siitä näkökulmasta, mikä siinä on maailman ymmärtämisen kannalta keskeisintä, olisi hyvä asia, ja saisi heijastua myös yo-kirjoituksissa. Yo-kirjoituksien tasolle olisi myös hyvä, jos määriteltäisiin minimiosaamisen taso, ja sen ylittävä saisi kokeensa läpi – emme tarvitse automaattista 5 % reputtamista osana pakollista oppivelvollisuuskoulun loppututkintoa. Kyky selvitä korkeakouluopinnoista ainakin jollakin alalla saisi riittää läpipääsyn kriteeriksi. Näin esimerkiksi ne nuoret, joiden äidinkieli ei ole suomi, saisivat reilun mahdollisuuden näyttää, mihin heistä on.
PS. Haaveideni ylioppilaskoe olisi esimerkiksi yhden tai kahden päivän kypsyyskoe, jossa esim. neljästi vuodessa saisi kokeilla yrittää näyttää osaamistaan erilaisissa lukion perustehtäviin liittyvissä osin konekorjattavissa lopsiin perustuvissa tehtävissä: kielissä, matematiikassa, yleistiedossa, logiikassa ja päättelykyvyssä, tiedelukutaidossa, yleissivistyksen perusteissa. Kypsyyttä mittaavassa esseetehtävässä olisi erilaisiin koulun kaikkiin oppiaineisiin liittyviä sekä ainerajat ylittäviä otsikkoja ja aineistoja, joiden ymmärtämistä mitattaisiin. Tämän esseen korjaisi äidinkielenopettaja yhteistyössä yhden aineopettajan kanssa. Kielissä voisi toki myös olla myös jokin tuotto-osio.
Kokeellisen opettamisen päiväkirja 