Opettajan väsymys ja stressi eivät ole yksiselitteisesti pelkästään huono asia. Jokin raja silti on sillä, miten kuormittuneena pystyy tekemään työnsä riittävän hyvin.
Koronakevään jälkeen uusi lukuvuosi alkoi varovaisen optimistisesti. Oli niin mukavaa saada taas olla koulussa ja tavata niin opiskelijoita kuin opettajakavereitakin. Omalta osaltani lukuvuoden alku on kuitenkin ollut monestakin syystä myös huomattavan kuormittava. Miten omaa kuormitusta voi säädellä siten, että tekee työnsä riittävän hyvin?
Oman kuormittuneisuuteni takana on ollut terveysvaikeuksia, nukkumisvajetta ja opetustyön paljoutta mutta myös liian monia käynnissä olevia projekteja. Todella monet sinänsä ihan hoidettavat asiat lisäävät kuormaa: koronakevään jäljiltä jääneet oppimisvajeet ja suoritusten täydentäminen, lisääntyneet yo-valvonnat ja -suoritukset, syksyn ylimääräinen lakkiaisjuhla, samanaikainen LOPS-suunnittelu ja meidän koulussa vielä tulevan koulurakentamisen ennakointi vievät kaikki oman pienen osansa energiasta. Lisäksi vielä huoli julkisen rahoituksen pienenemisestä ja säästötarpeista kaihertaa, ja ajatuksissa pyörii myös jo se, miten toisen asteen oppivelvollisuuden laajentaminen ja maksuttomuus vaikuttaa omaan työhön.
Samaan aikaan olen huomannnut, että stressi ja väsymys on pakottanut priorisoimaan ja miettimään, mihin aikaa kannattaa käyttää. Olen tietoisesti karsinut korjattavien tehtävien määrää niin tunneilla kuin kokeissakin. Olen tyytynyt käyttämään epätäydellisiä valmiita materiaaleja usein, vaikka parempiakin olisi voinut tehdä. Olen lyhentänyt luennointiosuuksia tunneilla. Toisaalta olen yrittänyt vapauttaa aikaa vuorovaikutukseen ja erityisesti keskusteluun sekä siihen, että oikeasti huomaisin ne nuoret, jotka tarvitsevat apua ja pysähtyisin. (Tässä suhteessa toki koen riittämättömyyttä, mutta jokainen selvä välittämisen hetki on myös tärkeä.)
Ajattelen, että opetan riittävän hyvin, jos olen läsnä ja keskityn opetussuunnitelman edellyttämiin keskeisiin teemoihin. Kirjaa ei tarvitse läpikäydä, usein pikkuasiat saa luvan kanssa jättää vähemmälle ja kirjoituksiin opsikelijat valmistautuvat joka tapauksessa yksin enkä voi kaikkea mahdollista heille kuitenkaan opettamalla opettaa.
Oma väsymys ja stressi ja sen tunnustaminen huumorin kera opiskelijoille on myös ollut lähentävä inhimillinen tekijä. Ei opettajankaan aina tarvitse jaksaa, olla täydellinen eikä virheetön. Toistaiseksi olen saanut nukuttua sen verran, että en ole täysin kireä ja joustamaton. Jossain mielessä armollisuus itseä kohtaan on auttanut myös keksimään vaihtoehtoisia selityksiä sille, miksi opiskelijat eivät tee hommiaan ajoissa. Ehkä he eivät osaa, ehkä heillä on myös stressiä, ehkä toiminnanohjauskyky kaipaa tukea ja ehkä kasautunut työmäärä todella on kohtuuton ja lamauttava. Jos neljännes opiskelijoista on jäänyt koronakevään vuoksi jälkeen, kyse ei ole heidän laiskuudestaan vaan tuen puutteesta. Kaikkien opiskelijoiden itseohjautuvuus ja voimavarat eivät ole samalla tasolla, eivätkä ne saa olla opiskelun edellytys.
Me opettajat kaipaamme nyt sitä, että kuormitusta ei ainakaan lisätä. Samaa varmaan toivovat myös rehtorit. Stressiä lisääviä muutoksia ei nyt tarvita, ja joskus voi olla fiksua alentaa vaatimustasoa ja keskittyä olennaiseen. Nyt ei ole aika ylenpalttiseen kriittisyyteen toisten työtä kohtaan, ei kollegojen, opiskelijoiden eikä koulun johdon. Kuka vaan saattaa olla sen verran kuormittunut, että tarvitsee ennen kaikkea tukea ja kannattelua.
Kokeellisen opettamisen päiväkirja 