Sivistyksestä ja lukiouudistuksesta

Avainsanat

Kun opettajan huoli herää nuoresta, hän miettii, kenelle asiasta ilmoittaa ja neuvottelee myös nuoren kanssa siitä. Kun opettajan huoli herää koko suomalaisen lukiolaitoksen tulevaisuudesta, hän kokee usein vahvaa voimattomuutta. Kiinnostaako ketään? Kuullaanko meidän huoliamme?

Uusi lukio sanaparin ympärillä liikkuu villejä pelkoja. Erityisesti valinnaisuuden vahva lisääntyminen huolettaa. Perustelen lyhyesti, miksi näennäisesti motivaatiota kohottava asia eli valinnaisuuden merkittävä lisääntyminen voi olla uupumusta, eriarvoistumista ja pirstaleisuutta lisäävä asia sekä vähentää nuorten tosiasiallista valinnanvapautta.

Uupumusta lukiossa lisäsi jo yleisreaalista luopuminen. Kun reaalikoe ei enää mitannut hitaasti rakentunutta yhteistä yleissivistystä vaan yhtä kapeaa erityisalaa, myös korkeiden arvosanojen saaminen vaikeutui. Samalla reaalikokeessa vastattujen aineiden painopiste siirtyi. Opiskelijat oppivat, että vain osa oppiaineista on tärkeitä. Ne, joiden oli vaikea löytää omaa vahvuusaluettaan, tuntevat kursseille levinneen paineen ahdistavan ja stressaavan. Kun kaikki pienet yksityiskohdatkin ovat äärimmäisen tärkeitä yhdellä kurssilla, abiturienttien oppimisen ilo alkaa olla kadoksissa. Kun tähän lisätään kaavailtu ylioppilastutkinnon korostunut merkitys jatko-opintoihin pyrittäessä, mitään ei enää opiskella siksi, että se on kaikille tarpeellista yleissivistystä vaan siksi, että toiset on voitettava armottomassa kilpailussa menestyksestä. Nyt jo pidämme normaalina sitä, että viidennes terveystiedon kirjoittavista pojista reputtaa.

Eriarvoistumisen suhteen laaja valinnaisuus tarkoittaa sitä, että systeemissä pärjäävät parhaiten ne, joiden kotoa tulee vahva oppimismyönteinen signaali. Nuoret eivät ole valitsemisen taidoissa lukion alussa lähimainkaan tasa-arvoisessa asemassa. Jokin raja on silläkin, kuinka paljon systeemiä voi paikata opinto-ohjauksen resursseja lisäämällä. Opiskelun eri oppiaineissa tapahtunut suhteellinen vaikeutuminen uhkaa syrjäyttää kaikki, joiden lukiopolulle osuu sairauksia, oppimisvaikeuksia, psykososiaalisia ongelmia tai joilla on muita heikommat lähtökohdat kotitaustan tai peruskoulukokemusten vuoksi. Osa nuorista valitsee joka tapauksessa riittävän kurssimäärän saavuttaakseen myös kursseja, jotka eivät heitä kiinnosta, ja tuskin nauttivat näiden kurssien vahvasta kirjoituksiin valmistavasta otteesta. Samaan aikaan yhteiskunnassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia kuten lukemisen vähentyminen, tulevaisuustoiveikkuuden  lasku ja ilmapiirin koventuminen.

Valinnaisuutta kokeilleissa kouluissa osa lukion reaaliaineista on menettänyt opiskelijoita, osa pysynyt suunnilleen entisellään. Nuoret valitsijat tekevät loppuelämäänsä leimaavat valinnat puutteellisten pohjatietojen ja usein myös sukupuolittuneiden käsitysten sekä ryhmäpaineen ja mielikuvien ohjaamina vastoin omaa etuaan. Poisvalittavia sisältöjä ovat tieteellisen ajattelun keskeiset periaatteet ja ajattelua kehittävät oppiaineet.

Kauan sitten suomalainen lukiolainen teki valintansa matematiikka- tai kielipainotuksen välillä. Reaaliaineita, erityisesti humanistisia aineita, opiskelivat kaikki, koska lukion tehtävänä nähtiin laajan yleissivistyksen jakaminen ja kulttuuriperinnön siirtäminen.  Opiskeltiin monenlaista ”turhaa” kuten kuolleita kieliä, mutta opittiin siinä samalla sivistykseen liittyviä asioita, abstraktia ajattelua ja sivistyssanoja. Kieliä lukivat usein tytöt, matematiikkaa pojat.

Maailman muuttuessa oppiaineita lisättiin ja niiden painopisteitä muutettiin. Ajatuksena oli, että moderni ihminen tarvitsee pohjatietoja myös luonnontieteen maailmankuvasta. Vähitellen lisättiin lukion pakollisiin kursseihin myös psykologiaa ja filosofiaa. Tarkoitus oli lisätä nuoren mahdollisuuksia jäsentää maailmaa käsitteellisesti, avata tieteellistä ja tutkimusperusteista ajattelua ja antaa mahdollisuus henkiseen ja sosiaaliseen kasvuun.

Suomalaisen nykylukion vahvuus on sen yleissivistävyydessä. Periaatteessa jokainen lukiolaisnuori tutustuu lukio-opintojensa aikana nykyaikaisen maailmankuvan ja kulttuurimme perusteisiin. Lisäksi hän oppii eettistä tarkastelua ja yhteiskunnan kansalaiselta demokratiassa tarpeellista kriittistä arviointikykyä, tutustuu taiteelliseen ilmaisuun, kehittää sosiaalisia taitojaan ja erityisesti kirjallista ilmaisukykyään sekä oppii huolehtimaan omasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnistaan. Ainejaon ansiosta häntä ohjaavat monen alan ammattitaitoiset, näkökulmiltaan toisiaan täydentävät opettajat ja hän saa runsaasti aineksia sekä sosiaalisen ja yksilöllisen identiteettinsä että laaja-alaisen ajattelun kehittämiseksi.

Jos vahvasta yhteisestä, aikuisten valikoimasta kulttuurisen ytimen tiivistävästä yleissivistyksestä luovutaan ja tilalle rakennetaan itse valittava tiedollinen tilkkutäkki siksi, että nykymaailma näyttää pinnalta katsoen toimivan tehokkuuden ja talouden armoilla, menetetään paljon hyvää. Vaikka osa valistuneista nuorista voi kokea historian tai biologian opinnot täysin itselleen turhina, nettiytyneen maailman keskellä nuori todella tarvitsee sellaisia suuria tietorakenteita kuin evoluutioteoria, dna tai maailmanhistorian suuret linjat ymmärtääkseen ja arvioidakseen tietoa ja erottaakseen toden epätodesta. Aikana jolloin Suomen vastarintaliikkeen kaltaiset epäisänmaalliset tahot levittävät antisemitismiä ja islamofobiaa, nuori tarvitsee vahvaa eettistä näkemystä ja kykyä tarkastella katsomuksellisia vakaumuksia aidon dialogisesti. Kyse ei ole tässäkään vähemmästä kuin yhteiskunnan moraaliresurssien ja siten ilmapiirin turvallisuuden ja kansalaisdemokratian sekä ihmisoikeuksien ylläpidosta.

Haaveilen lukiosta, jossa tavallisen nuoren ei tarvitse valita liian varhain vaan valinnanvapaus kohdistuu vain osaan opintoja. Näin säilytämme yhteiskunnan, jossa puhumme samaa kieltä, jaamme (luonnon)tieteellisen maailmankuvan perusteet, osaamme arvostaa kulttuuriperintöä, oikeudenmukaisuutta ja demokratiaa ja olemme valmiita rakentamaan rauhaa sekä hyvää, totta ja kaunista tulevaisuutta toisiamme kunnioittaen ja historiasta oppien.

Voi olla, että taloudellinen kasvu on tämän kaiken luonnollinen lopputulos, koska robotit eivät voi korvata ihmistä ihan kaikessa. Mutta tärkeintä kaikessa on, että säilytämme myös sielumme. Sen myyminen nimettömille markkinavoimille olisi nimittäin erään aikakauden loppu.

 

Mainokset

Evoluutio, pitkä nuoruus ja kehittyvä koululaitos muuttuvassa maailmassa

Avainsanat

265

Yksilön ja ympäristön vuorovaikutus muuttuu ja elää, vaikka sillä on biologiset juuret.

Tulipa ylevän puiseva otsikko! Mutta jotakin tähän liittyvää olen pitkään miettinyt ja yritän nyt sanoittaa.

Ihmisen pitkä lapsuus ja nuoruus

Muihin lajeihin verrattuna ihminen kypsyy hitaasti. Oman lauman ja perheen suojaavaa vaikutusta tarvitaan pitkään ja kulttuuriperinnön siirtämiseen kuluu aikaa. Ne eläinlajit, joilla on erityiset joustavat ja oppimiskykyiset aivot, huolehtivat jälkeläisistään pitkään. Esimerkiksi osa linnunpoikasista viipyilee lapsuudenperheen tuntumassa pitempään kuin toiset lajit. Pitkän lapsuuden ja nuoruuden aikana tapahtuu paljon oppimista turvallisissa puitteissa. On varaa tehdä virheitä ja oppia niistä.  Tämän hitaan yksilönkehityksen tueksi ihmiskunnassa on rakentunut monenlaisia biologisia taipumuksia (pitkät merkittävät ihmissuhteet, sosiaalisuus, kieli) ja kulttuurisia instituutioita (perhe, päivähoito, koulu), jotka tukevat kehitystä erityisesti monimutkaisissa yhteisöissä.

Kielen ja käsitteellisen ajattelun kehitys on tehostanut kulttuurievoluutiota. Kielen ansiosta on helppoa ja nopeaa siirtää uusille sukupolville paitsi yksittäisiä taitoja kuten työkalujen käyttöä tai tietoutta siitä, mitä kasveja on turvallista syödä, myös metataitoja kuten tehokasta ongelmanratkaisua, ajattelun hidastamista silloin kun intuitio on ohjaamassa sopeutumisen kannalta hölmöihin ratkaisuihin tai mahdollisten näkökulmien moninaisuuden huomaamista ja huomioimista. Lisäksi edellisten sukupolvien oppimat tai kehittämät uudet tiedot ja taidot ovat uusien sukupolvien käytettävissä. Niiden omaksumiseen menee aikaa, koska opittavaa on paljon.

Jokainen sukupolvi kasvaa aavistuksen erilaisessa ympäristössä. Muokkautuvien, erityisesti nuoreen aikuisuuteen saakka herkästi palkkioille ja rangaistuksille herkkien aivojen ansiosta yksilöt oppivat paitsi menneen maailman viisautta myös kaikkea uutta, jota ilmassa liikkuu. Nuorten on nimittäin opittava toimimaan erilaisessa maailmassa kuin heidän vanhempansa. He kasvavat huomista vasten ja siihen orientoituneina.

Tästä johtuen lapset ja nuoret omaksuvat keskimäärin vanhempiaan nopeammin uusia työkaluja, ovat uteliaita kokeilemaan moderneja asioita ja hylkäävät vanhentuneiksi kokemiaan asioita siitä, mitä vanhemmat heille tyrkyttävät viisautena. Kriittisyys mennyttä kohtaan on yksi evoluution mekanismi. Se on systeeminen ominaisuus eikä vika. Tämän kriittisyyden vuoksi lasten ja nuorten kysymys siitä, miksi meidän tulisi oppia se, mitä vanhempamme oppivat, on elävä ja tärkeä kysymys eikä uppiniskaista kulttuuriperinnön halventamista tai historiattomuutta.

Koulun evoluutio?

Koulu on suhteellisen tuore keksintö lasten ja nuorten turvalliseksi säilömiseksi vanhempien työn ajaksi. Kaikkina aikoina koulun tarkoitus on kuitenkin ollut valmentaa nuoria myös tulevaa elämää varten. Koulutus on lisännyt uramahdollisuuksia tai naimakelpoisuutta. Koulussa syntyneet siteet toisiin ovat olleet tärkeitä ja nuoruusiän pilat ja kokeilut ovat tapahtuneet suhteellisen turvallisesti ja osin valvotusti. Aateliston kotiopettajat, entisajan katedraalikoulut tai Suomen kiertokoulut ja lopulta peruskoulu ovat kukin osaltaan tarjonneet nuorille jäsennellyn ja systemaattisen, osin jopa lähtökohtia tasa-arvoistavan oppimisen mahdollisuuden, jota on täydentänyt nuorten oma harrastuneisuus ja henkinen uteliaisuus omassa ympäristössään.

Riippuu yhteisöstä, millaisia tapoja ja tottumuksia koulun tulee ruokkia. Muuttumattomassa maailmassa sen ennakoiminen on helppoa. Avoimessa yhteiskunnassa, jossa myös tulevaisuus on monella tapaa avoin, koulun on oltava samaan tapaan riittävän joustava kuin ihmisen aivojen. Jossain määrin mikä tahansa älyllinen puuhastelu ruokkii aivojen metataitoja ja yleistä oppimisen kykyä, mutta merkityksellisyys on uskomattoman hieno motivaattori. Merkityksellisyyskokemus taas on usein sosiaalisesti vertaisryhmän kanssa rakentuvaa. Siksi koulun suunnittelussa lasten ja nuorten vahva osallistaminen on tarpeen. Samaan aikaan lasten elämää on helpotettava: aikuisten tehtävä on luoda turvallisuuden kokemus ja tarjota jäsenneltyjä kehyksiä uuden oppimiselle, oli sitten kyse ilmiöiden tai oppiaineiden kautta tapahtuvasta oppimisesta.

Tämän kaiken vuoksi koulun on sekä säilytettävä että uudistuttava. Kulttuuriperintö elää ja muuttuu. Täydellinen sukupolvien välinen railo on silloitettava rakastavalla opetuksella ja aidolla vuorovaikutuksella.

Esimerkiksi digitaalisuus on lapsille ja nuorille jotain muuta kuin meille aikuisille. Heidän varhaiset kontaktinsa visuaaliset kulttuuriin mahdollistavat sen, että he oppivat käyttämään erilaisia työkaluja kuin meillä on ollut käytössämme. Näin kulttuuri myös kehittyy. Arvostamalla sekä vanhoja että uusia kulttuurin muotoja tasapainoisesti emme joudu hylkäämään sitä, mikä vanhassa on hyvää ja toimivaa, mutta emme myöskään halveksi jotain vain siksi, että se on ”uutta”. Tulevaisuus on avoin ja siksi tulevaisuudessa tarvittavat taidot ja tiedot voivat olla jotain aivan muuta kuin ne, joiden varassa itse opettelimme ajattelua ja ongelmanratkaisua.

Kouu kuitenkin tarvitsee aikuisia. Evoluution kehittämä pitkä nuoruusikä ja hitaasti kehittyvät otsalohkot vaativat koko yhteisön kasvatusta. Esimerkiksi se, että lapsen ja nuoren elämässä on monenlaisia aikuisia, jotka toimivat lapsen hyvä mielessään, auttaa lasta uskomaan tulevaisuuteen ja olemaan ahdistumatta muutoksesta ja näkemään itsensä aktiivisena tulevaisuuden tekijänä.

Lasten on myös hyvä saada (jälleen turvallisesti) leikkiä haluamillaan työkaluilla, joita he näkevät myös aikuisten käyttävän. Leikki, kokeileminen, virheiden teko ja omien rajojen etsiminen kuuluvat nuoruusikään. Nuoria on varjeltava pahalta kuten kiusaamiselta, rasismilta tai ääriajattelulta, niin vaikeaa kuin se onkin, kunnes ikä alkaa riittää omaan harkintakykyyn.

Jos evoluutio on luonut aivot, jotka kypsyvät vasta kolmikymppisinä täyteen harkintaan, ei nuorilla voi olla myöskään kauhea kiire tuottaviksi yhteiskunnan rattaiksi. Liian varhaista vastuuta lapsille ei tule antaa, vaikka lasta ja nuorta kuultaisiinkin häntä koskevissa asioissa kypsyystasoa vastaavasti. Myös jatko-opintoja valitessaan nuorella tulee olla varaa tehdä virheitä ja korjata ne.

 

 

 

Lakkiaistunnelmia

Tänään he taas lähtivät maailmalle, tai ainakin koulusta. Yläaulan ikkunasta katselimme kirkkaana auringonvalossa hehkuvaa valkolakkimerta.

Muistelin kaikkea yhteistä; tunsin myötäylpeyttä siitä, joka miehistyi loppusuoralla, iloa siitä, joka uskalsi enemmän kuin moni aavisti, mieli kuljetti kuluneisiin vuosiin ja iloitsin lukiodiplomeista, datatähdistä, itsensä ylittäjistä, urheilijoista, kunnallispoliitikon aluista, taiteilijoista, vastuunkantajista, hauskuuttajista, jokaisesta persoonasta.

Ei tätä työtä parempaa ole.

Näillä nuorilla on valravasti annettavaa tälle maalle ja maailmalle. Toivon, että kukaan heistä ei tunne itseään tarpeettomaksi siksi, että maailma näyttää muuttuneen kovemmaksi. Juuri heidän herkkyyttään, empatiaansa, haurasta iloaan, omia vahvuuksia ja taitoja tarvitaan tulevaisuuden Suomessa.

Sydämeni pohjasta toivon, että  he jaksavat uskoa itseensä, luottaa toisiinsa ja muihin ihmisiin, uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa ja pitää kiinni siitä, että heidän arvonsa tulee juuri siitä, että he ovat ihmisiä, eikä se riipu numeroista, suorituksista, armottomassa kilpailussa pärjäämisestä. It gets better – kaikki tutkimukset kertovat samansuuntaisesta muutoksesta: elämä helpottaa iän myötä ja ihmissuhteista huolehtimista ei ikinä kadu.

Hyvinvointivaltiossa voidaan myös huonosti ja ahdistutaan, jos kaikki ei mene yhtä hyvin kuin jollakulla toisella. Voisipa noita turhia ahdistuksia jotenkin helpottaa ja saada perille jokaiselle viestin: Sinä riität. Olet rakkauden arvoinen ja olet rakas. Pidä huolta itsestäsi, niin jaksat huolehtia myös muista.  Pyydä apua ja anna sitä. Yhdessä pärjäämme paremmin.

Monenlaista digijohtamista

binary-797273_1280

Digitaalisuus on osa modernia tietotyötä, tahdomme sitä tai emme. Useimmat meistä käyttävät digitaalisia työkaluja joka päivä koulun ulkopuolella. Koulussa digitaalisuuden viisas toteuttaminen säilyttää kuitenkin aiemmat hyvät käytännöt ja jossain määrin myös opiskelijan ja opettajan autonomian valita haluamiaan työkaluja. Kuva: Geralt, Pixabay, CC0

Kuvailen seuraavassa neljä perusratkaisua, joilla koulun digitalisoitumista on johdettu. Lukija päätelkööt, mikä on oma suosikkini.

Digihurmosjohtajat: normittava ja pakottava digijohtaminen

Joissakin kunnissa koulujen digitalisaatiota on johdettu täysin ylhäältäpäin. Opettajat ja opiskelijat nähdään muutosvastarintaisina tai kykenemättöminä suunnittelemaan itse omaa kehitystään. Paperilla laaditaan suunnitelmia, joilla kuvitellaan saatavan aikaan huimaa kehitystä. Opettajien kikyaika ja VESO-koulutukset käytetään pakollisiin luentoihin, joissa opettajien on jaettava sama hurmostunnetila kuin johdolla on. Laitteisiin satsataan, mutta johdon ja käyttäjien tarpeet ja näyt eivät kohtaa kuin vahingossa. Käyttökoulutus uupuu, jos laitteita on, tai joko laitteita tai langatonta verkkoa ei löydy, jos opettajat taas on koulutettu. Suunnitellaan ja satsataan, mutta vaikuttavuus on pientä. Mahdollisesti digihurmosjohtajat vielä sitovat käyttäjät yhteen kalliiseen ja monimutkaiseen digitaaliseen alustaan ja vaativat kaikkia käyttämään sitä, oli siitä sitten hyötyä tai haittaa perustoiminnoille eli oppimiselle ja opetukselle.

Digihurmosjohtaminen johtaa vahvaan vastarintaan. Koulutettu opettaja inhoaa huonosti perusteltuja ratkaisuja ja pakkoa. Periaatteessa itsekin digitaalisia välineitä luovasti ja taitavasti käyttävistä opettajista tulee digihurmoskunnassa vastarintakirjoittelijoita ja digivastaisia kritiikittömiä nyökyttelijöitä ja digitaalisuus näyttäytyy hyvin ilkeänä mörkönä, joka syö vuorovaikutuksen, kunnollisten oppikirjojen käytön, opettajan autonomian ja rahoituksen kaikelta muulta koulun kehittämiseltä. Itsekin olisin varmaan digikielteinen, jos terveen järjen käyttö digityökalujen käytössä olisi kielletty ja minulle saneltaisiin, kuinka opiskelun on oltava esimerkiksi 90-prosenttisesti digitaalista, mitä se sitetn tarkoittaakin. Absurdistanin asukkaana on ankeaa ja johto ei onnistu sitouttamaan digitaalisuuteen kuin ne muutamat, joiden koteihin digihankinnat vahingossa ajautuvat sekavissa oloissa.

Hyviä puolia digihurmosjohtamisessa on se, että satunnaisesti johdon suosimat ja hankkimat laitteet tai ohejlmistot palvelevat myös opettajia ja opiskelijoita. Opettajien keskinäinen ryhmähenki voi myös kehittyä, kun saa osallistua yhteiseen somepuheeseen digiä vastaan.

Mahdollistava digijohtaminen

Joissakin kunnissa ja kouluissa digitaalisuutta arvostetaan, mutta luottamus opettajien kykyyn itse suunnitella opetuksensa on silti suurta. Digijohtaminen on demokraattista: yhteisistä työkaluista ja suurista hankinnoista keskustellaan yhdessä, samoin yhteisistä tavoitteista.

Mahdollistava digijohtaminen tarkoittaa sitä, että koulujen varustelutaso on järkevästi mitoitettua ja perustuu todelliseen käyttötarpeeseen. Esimerkiksi lukion laitekanta ja varustelu mahdollistaa digitaalisten kokeiden pitämisen, langaton verkko riittää tuntityöskentelyyn ja lainakoneita on tarpeeksi. Opettajalla on hyvä työkone ja  riittävät mahdollisuudet itse päivittää ohjelmia sille. Johto kannustaa kouluttautumaan yksilöllisten tarpeiden mukaan ja tukee myös yhteisiä oppimisalustoja ilman käyttöpakkoa. Luokkien varusteluissa kuullaan opettajia. Myös opiskelijoita kuullaan ja osallistetaan koulun digiratkaisuissa. Opettajien tahto ja kyky käyttää digitaalisia työtapoja saa vaihdella, ja myös muuta osaamista arvostetaan. Jokainen saa kuitenkin tukea perustaitojen osaamiseen ja johto voi velvoittaa kaikki käyttämään esimerkiksi Wilmaa tai sähköpostia.

Mahdollistavasssa ympäristössä resursoidaan myös vertaistukeen ja yhdessä oppimiseen. Jos johto ei ole erityisen digioppinut, se ei haittaa. Johto myös jättää kehittämisen koko yhteisölle eikä pyri sanelemaan eri oppiaineisiin sopivia käytäntöjä tai pedagogiikkaa. Digitaalisuus nähdään olennaisena ja ytärkeänä osana tietotyötä, mutta johto ymmärtää myös digitaalisuuden kasvavien vaatimusten kuormittavuuden ja sen, että osa muutoksista vie aikaa. Opettajia tuetaan työssäjaksamisessa esimerkiksi silloin, kun ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi ja osalle se tuottaa huomattavaa stressiä tai ahdostusta: tarjolla on koulutusmahdollisuuksia, sparrausta, koulun tutoropettaja tai muuta kädestä pitäen -tukea. Digiahdistuksesta saa puhua ääneen. Olennaiset taidot erottuvat vähemmän tärkeistä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mielessä.

Mahdollistavissa kouluissa opiskelijat kokevat dgitaalisuuden yleensä enimmäkseen myönteisinä. Opettajien nauttima kunnioittava ja yksilöllisyyden huomioiva kohtelu siirtyy opetustilanteisiin ja oppiva kulttuuri lisää yhteisön keskinäistä auttamista ja yksilöllistä tukea tarvittaessa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jotkut asiat ovat kaikkien opittavia mutta tukea annetaan aina. Jokainen saa myös käyttää ja jakaa omaa osaamistaan ja käyttää koulutyössään kaikkia mahdollisia hyviä välineitä, jotka edistävät oppimista.

Mahdollistavissa kouluissa huonoa on muutoksen ajoittainen hitaus ja toisaalta se, että eri opettajien ratkaisut ovat yksilöllisiä. Osa opiskelijoista voi peräti hämmentyä, jos pitää muistaa useampia kuin yksi salasanaa ja käyttäjätunnusta, Onneksi sitä taitoa ei oikeassa elämässä enää tarvita.

Jarruttava tai estävä digijohtaminen

Niitäkin kuntia ja kouluja on, joissa johto estää dgitaalisuuden käyttöönottoa ja sitä kautta opettajien ja opiskelijoiden autonomiaa. Jaetaan kännykän käyttökieltoja, tehdään olemassa olevien laitteiden käyttö mahdottomaksi tai hankalaksi, demonisoidaan sähköisten materiaalien käyttö tai ilkutaanja väheksytään digikehittäjäopettajiä pedagogeina. Varoitellaan säteilystä ja jaetaan foliohattuja. Nuorten omat digitaidot ja virtuaalikokemukset koetaan turhiksi ja muistellaan omaa käpylehmälapsuutta, jolloin mikään ei ollut kaupallista ja kaikki, ihan kaikki,  lukivat innokkaasti pitkiä kirjoja ja kirjoittivat kauniilla käsialalla innokkaasti hyvää kieltä sekä käyttäytyiv’t kuin pikku enkelit. Ei ollut adhd-ongelmia, ei oireilevia lapsia, ei stressiä eikä pinnallista argumentaatiota.

Ihan puhtaassa muodossa ihan kaikki kuvaamani tuskin yhdessä koulussa tai kunnassa tuskin tapahtuu, mutta yksittäisessä koulussa on välillä hyvin vaikeaa olla ainoa digitaalisuuden järkevästä käytöstä innostuva opettaja. Opiskelijoiden näkökulmasta taas ehkä monikin koulu on digikielteinen, koska verkko ei toimi, laitekanta on vanhentunutta ja koulun palomuurit estävät ohjelmien käyttöä tai järjestyssäännöt niuhottavat kännykän hyödyntämisestä. Suurin osa opettajia voi hyvin, mutta opettaa vääränlaisia opiskelijoita, he kun ovat digiajan pilaamia eivätkä keskity riittävän kiltisti kuuntelemaan opettajaa ja istumaan pulpetissaan.

Parhaimmillaan digijarrukouluissa oikeasti viihdytään ja leikitään pihaleikkejä ja kerrotaan satuja ja hiihdetään. Stressiäkin voi olla vähemmän, kun ei tarvitse koko ajan oppia jotain uutta. Vanhat hyvät pedagogiset ratkaisut voivat toimia taitavien opettajien käytössä myös digin pilaamilla opiskelijamassoilla. Kenties itsesäätelytaidot kehittyvät juuri näin.

Puuttuva digijohtaminen

Toisinaan digitaalisuuden käyttöönottoa ei johdeta lainkaan. Innokkaat IT-opettajat tekevät omia ratkaisujaan ja jokainen sählää mitä haluaa. Jos laitteiston ja verkkojen hankinnoissa ei ole mitään suunnitelmallisuutta, kukaan ei tiedä kokonaisuudesta. Erilaisia oppimisalustoja tai tabletteja hankitaan isolla rahalla, mutta niille ei sitten olekaan käyttöä. Ketään ei velvoiteta mihinkään, mutta sisältäpäin tulevat vaatimukset pysyä ajan hermoilla saattavat kuormittaa yksittäisiä opettajia, jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin, mutta eivät tiedä, mitä heidän pitäisi oikein tehdä. Digitaalisuuden käyttöönoton ohjaus jää sitten heidän omaan varaansa. Opettajat murehtivat asioista, jotka eivät kuulu heidän työnkuvaansa, esimerkiksi sähköisten kirjoitusten järjestämisestä. Ajoittain asiat onnistuvat, mutta yleinen kokemus niin opiskelijoilla kuin opettajilla on hämmennys ja tietämättämyys.

Kehystäminen ja uudelleentulkinta taitona

Avainsanat

, , , , , ,

Luin Mark McGuinnessin kirjoituksen The Four Most Powerful Types of Creative Thinking ja sen pohjalta hahmotan joitain ajatuskulkuja. Pohjana ajatuksiin on myös Johanna Korhosen kirja Mikä niitä riivaa, jossa Lakoffin mallia Strict father – Nurturing Parent käytetään avaamaan keskustelujen solmuja ja ymmärtämään, miksi keskusteluyhteys on niin vaikeaa. Lakoff on esiintynyt viime aikoina asiantuntijana myös siitä, miten olisi hyvä kehystää keskustelut mieluummin maltillisen maailmankuvan pohjalta kuin lähteä vahvistamaan niitä viitekehyksiä, joita Trumpin hallinto pyrkii toistolla ja kysymykset ja kritiikin sivuuttamalla valikoimaan keskustelun pohjaksi.

Filosofin ja kognition tutkijan George Lakoffin mukaan yksi aikamme sairauksia on se, että julkisessa keskustelussa kehystetään asiat yksipuolisesti ja totalitaristisesti. Ankara isä -mallin mukaan ajattelevat tai siihen taipuvat kansalaiset on saatu näkemään maailma vain yhdestä näkökulmasta. Se on myös yhä merkittävämmin rakentunut osaksi ihmisten identiteettiä, mikä selittää sen, että argumentointi ei toimi vaan keskustelua käydään tunneraktioiden, loukkaantumisten ja narsistisen itsekyyden ehdoilla. Trumpin valehtelu ei hänen kannattajilleen merkitse mitään – pääasia on omaa identiteettiä pönkittävä tunnepuhe, joka koetaan sisäiseksi totuudeksi.

Johanna Korhonen kuvaa kirjassaan Mikä niitä riivaa keskustelun epäsymmetriaa. Liberaalit keskustelijat, jotka edustavat Nurturing Parent -mallia, pyrkivät ymmärtämään empaattisesti myös vastapuolta ja kohtelemaan sitä reilusti ja oikeudenmukaisesti sekä itsekriittisesti. Konservatiivisen vastapuolen jyrkimmät kannattajat taas eivät koe empatiaa tarpeelliseksi vaan asennoituvat oman heimon puolelle argumenteista riippumatta. Empatia-argumentit tai odotukset vastavuoroisesta toisen kuuntelemisesta eivät siksi toimi tämän ääripään keskustelijoiden kanssa, vaan heihin voi vedota sellaisilla arvoilla kuin lainkuuliaisuus, sääntöjen noudattaminen tai vahva johtaja, joka jyrähtää.

Poliittinen keskustelu on yksi asia, sen takana oleva psykologia toinen. Varhaislapsuuden kiintymysssuhde ja kasvatustyylin autoritaarisuus ovat perinnöllisten aivojen mieltymyksiin vaikuttavien tekijöiden ohella yksi syy autoritaarisuuden nousuun sekä Venäjällä ja Euroopassa että Yhdysvalloissa. Samaan aikaan myös propagandan voimistama tietoisesti ja päämäärätietoisesti lietsottu pelon ilmapiiri ja ahdistus sekä taloudellisen epävarmuuden lisääntyminen ovat tekijöitä, jotka selittävät äärioikeiston ja ylipäänsä ääriliikkeiden näkyvyyttä ja osittaista houkuttavuutta.On syytä silti miettiä, miten voi voimistaa demokraattisia, oppimiskykyisiä ja empaattisia aineksia ajattelussa ja yhteiskunnan ilmapiirissä.

Ankara isä vai hoivaava vanhempi?

Lapsi kiintyy vanhempaansa, vaikka jäisi vaille rakkautta ja hoivaa. Kiintymyssuhdeteorian ja sen perusteella tehtyjen tutkimusten mukaan aika huomattava osa lapsista kiintyy turvattomasti eli ei opi luottamaan toisiin ihmisiin ja rakentamaan myönteisiä, molemminpuolisia ihmissuhteita. Hoivan puutteet näkyvät turvattomuutena, tunteiden säätelyn adaptoitumisena elämiseen vihamielisessä maailmassa ja ylikorostuneena oman itsen varassa pärjäämisenä. Koska hoidossa ja omien perustarpeiden tyydyttämisessä on vakavia puutteita, itsetunto ei ole kehittynyt joustavaksi ja omanarvontunne voi romahtaa pienestäkin kritiikistä.

Stressaavissa olosuhteissa kasvaneet lapset joutuvat pärjäämään liian varhain. Heidän kasvatustaan voi kuvata karaisemiseksi: vanhemmat voivat vakavasti uskoa, että liika hellyys pilaa lapsen ja tekee hänestä hemmotellun ja pärjäämättömän kovassa maailmassa. Osa vanhemmista on epäjohdonmukaisia ja palkitsee lasta milloin mistäkin, usein kuitenkin kovuudesta ja aggressiosta. Jos vanhempien kasvatus on autoritaarista, he nöyryyttävät lasta ja pakottavat tämän tottelemaan, mutta eivät auta lasta itse säätelemään omaa käyttäytymistä mallillaan, tunnesäätelyä opettamalla tai tunteita nimemällä.

Hoivaava vanhempi -mallia tukee turvallinen kiintymyssuhde. Se muodostaa laajan kehyksen maailman ja ihmisten tulkitsemiselle. Lapselle kehittyy uskomus siitä, että hänen arvonsa pysyy, vaikka hän tekisi virheitä ja erehdyksiä. Hän oppii oppimaan ja tulkitsemaan toisia ihmisiä lähtökohtaisen hyväntahtoisesti.

Lakoffin mukaan suuri osa ihmisiä asettuu näiden mallien välille ja siksi ympäristö ja vallistevat ajattelun kehykset vaikuttavat siihen, millaiset ajatukset tuntuvat yksilöstä tutuilta ja turvallisilta. Turvallisesti kiintyneet yleensä omaksuvat melko liberaalin ja suvaitsevaisen maailmankuvan. Toisaalta hän voi valita myös toisin, jos hänen luontaiset piirteensä ovat konservatiivisuutta tukevia.

Perinnöllisiltä taipumuksiltaan konservatiivi ihminen, joka on kasvanut kiintymyssuhteessaan turvallisesti, pystyy ymmärtämään myös liberaalia ajatusmaailmaa, vaikka suhtautuukin muutoksiin ja liian lennokkaisiin ideoihin varauksellisesti. Usein hän kouluttautuu ja pyrkii ymmärtämään maailmaa avoimesti, eikä lukittaudu yhden totuuden maailmaan, vaikka äänestäisi konservatiivipuolueita. Hänen tunnesäätelynsä on myös toimivaa eikä hänellä ole taipumusta narsismiin tai pohjattomaan itsekkyyteen. Hänen uskonnollisuutensa on välittävää, jopa altruistista, eikä hän näe syytä vihaan tai ennakkoluuloihin.

”Liberaaleja arvoja” kannattava kiintymyssuhteeltaan turvaton ihminen voi olla yhtä lailla ääri-ihminen. Pieni vähemmistö liberaaleista on tällä tavoin haavoitettuja ja heidän puhettaan leimaa vihamielisyys toista osapuolta kohtaan. Hän ei silloin edusta Nurturing Parent -mallin mukaista kehystämistä eikä pyri asettumaan toisen asemaan. Esimerkkinä voisi olla esimerkiksi hylätyksi tulemisen kipuaan poteva äärifeministi, joka näkee kaikki miehet vihollisina. Suurin osa feminismiä ei ole tällaista, mutta törmääminen yhteen ääri-ihmiseen voi heuristiikkojen vuoksi leimata monien ihmisten mielissä koko käsitteen.

Länsimainen kasvatustyyli saattaa jossain määrin tukea ankara isä -mallia ja turvatonta kiintymyssuhdetta. Yksi syy on alkoholismin (ja muiden riippuvuuksien) yleisyys. Toinen on perinteinen kasvatuskulttuuri, jossa on odotettu pärjäämistä. Sotien aiheuttamat puutteet vanhempien hoivassa ja toisaalta taloudelliset lamat ovat vieneet vanhemmilta hoivaresursseja. Stressaantunut ja äärimmilleen ponnisteleva vanehmpi ei tihku hellyyttä ja saattaa kokea, että rakkauden ilmaiseminen on pullamössöä lapselle.

Tunteiden säätely ja uudelleenkehystys

Lapset oppivat tunteiden säätelyn vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Herkkä lapsi kärsii, jos häneltä vaaditaan kovuutta ja aggressiivisuutta. Moni lapsi kuitenkin sopeutuu ympäristönsä odotuksiin ja oppii pärjäämistä eikä yhteistyötä ja leikkiä. Aasialaisissa kulttuureissa korostetaan enemmän sellaisia tunnesäätelyn muotoja, joissa yksilö oppii toimimaan yhdessä ja välttämään ristiriitoja. Yksi lapsille opetettu tekniikka on empatiakyvyn tietoinen ohjaaminen: lapsi ohjataan miettimään tilannetta myös muista kuin omasta näkökulmastaan. Lapsi oppii kehystämään ajatteluaan siten, että jokaisessa tilanteessa on monta perspektiiviä ja hänen oma perspektiivinsä ei ole muita tärkeämpi. Häpeän ja syyllisyyden tunteita arvostetaan kollektiivisissa kulttuureissa arvokkaina kompasseina: ne kertovat, milloin on toimittu muita vastaan väärin.

Länsimaissa osa lapsista oppii pikemminkin torjumaan häpeän ja syyllisyyden kaltaisia tunteita, joita vanhemmat pitävät heikkouden merkkeinä. Totalitaristisissa maissa häpeä ja syyllisyys siirretään taas auktoriteetin loukkaamisen alueelle, eikä niissäkään sisäistetyn moraalin alueelle. Erityisen paljon työväestön ja vähäosaisen väestön lapset sopeutuvat rooliinsa, jossa on oltava kova ja ankara. Jos lapsi ei koulutuksen avulla pysty laajentamaan tätä maailman tulkinnan kehystä, hän ei saa tarvitsemiaan eväitä ymmärtääkseen, että solidaarisuus ja empatia muita ihmisiä kohtaan ovat yhteiskunnan liimaa ja kaikkia hyödyttäviä hyveitä eivätkä henkilökohtainen tappio. Universaalin etiikan ja arvojen kuten lähimmäisenrakkauden oppimista voi edistää oma uskontokunta, mutta valitettavan usein uskonnot palvelevat tribalismia ja ihmisten alistamista.

Uskonnot vallanpitäjien suojana

Saudi-Arabian saudiprinssit ovat joutuneet käyttämään wahhabismia oman valtansa pönkittämiseen. Vain ankarat islamistit ovat tarjonneet sellaisen uskontulkinnan, joka suojaa epädemokraattista ja epäoikeudenmukaista hallintoa. Sunnalaisuuden maltilliset suuntaukset soveltuisivat hyvin myös demokraattiseen hallintoon, mutta se taas on uhka saudien hallinnolle ja varallisuudelle.

Vastaavalla tavalla islamismi on ollut lännen käyttämä ase taistelusta omasta vaikutusvallasta Lähi-Idässä. Kun kansanjoukot on saatiin kehystämään uskonnollisesti haluttu vallankaappaus, saatiin nauttia shaahin kukistamisesta. Seurauksena oli kuitenkin samalla ekstremismin kasvu ja sunnan merkityksen väheneminen suhteessa Koraani-fundamentalismiin. Alunperin Afganistanin Neuvostoliitolta valloittamiseen tarkoitetut järjestöt ovat kehittyneet pelätyiksi terrorijärjestöiksi.

Islamin perinteinen ajattelu on ollut monikehyksisempää. Mekassa oli pitkään kaikkien suuntausten moskeijoita. Maltillinen sunnalaisuus korosti erilaisten tulkintojen mahdollisuutta.

Samanlaista uskonnon muuttumista tai muuttamista universaalin etiikan ja järkevien uudelleentulkintojen tukemisesta ahtaaksi ankaran taivaan isän tottelemiseksi edustaa kristillinen fundamentalismi. Sen nimissä tehdään yhtä lailla pahaa kuin islamin, kun uskon nimissä kielletään seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia tai heikennetään naisen asemaa. Ankara isä iskee jälleen.

Nurturing Parent, luovuus ja demokratia

Turvallisesti kiintynyt aikuinen ei näe toisissa ihmisissä automaattisesti vihollisia. Demokratiassa kunnioittava toisten kohtaaminen, tieteellinen ja argumentoiva keskustelu ja yhteisen maailman rakentaminen sekä toisista huolehtiminen ovat tärkeitä vastavoimia globaalitalouden armottomuudelle. Talous on aikamme ankara isä, joka on syöstävä ehdottomasta vallasta ja saatava muuntumaan huolehtivaksi vanhemmaksi.

Kasvatuksessa on mahdollista tukea sellaisia ajattelutaitoja, jotka pieneltä osaltaan kasvattavat luottamusta ja tunnetaitoja. Esimerkiksi demokraattinen koulu, jossa opiskelijat kokevat osallisuutta ja merkityksellisyyttä Deweyn tyyliin, auttaa kehystämään maailmaa ja itseä koskevan kertomuksen toisin. Tiedekasvatus auttaa suuntaamaan huomiota argumentteihin eikä tunteisiin. Toisaalta tunnekasvatus auttaa myös tuntieden reflektoinnissa. Romaanien lukeminen kasvattaa empatiaa ja siksikin lukutaidolla on merkitystä yhtenä perustaitona, joka peruskoulun tulisi kyetä takaamaan kaikille. Filosofian ajattelutaitojen opetus ja ajatuskokeet auttavat pitämään yllä vaihtoehtoisia tulkintamalleja yhtä aikaa ja niihin sitoutumatta.

Luovuus vaatii kykyä kehystää asioita uudelleen. Jokainen lapsi, joka on kohtalaisen turvassa kasvanut, osaa leikkiä vähintään jossain mielessä. Leikki on luovuuden pohja. Luovuus ei häviä kasvatuksen tuloksena, jos sille on tilaa eikä siihen suhtauduta tuomiten tai halveksuen. Lapsen ja nuoren oma ilmaisu on arvostettavaa ja tärkeää. Käsitys siitä, että vain osa ihmisiä olisi luovia, on virheellinen. Luovuuden pelko on pitkälti epäonnistumisen pelkoa. Ankara isä kieltää leikin ja vaatii oikeaa työtä: lapset sotimaan ja aikuiset kurin ja järjestyksen alle. Totalitarismissa luovuuden tila on kapeutettu minimiin, palvelemaan vaihtoehtoisten faktojen keksimistä ennaltasovittujen sääntöjen mukaan.

Summa summarum

Talvilomaviikon ajatteluhetken lopuksi tiivistän sanomani:

  • Katso asioita monesta näkökulmasta!
  • Suosi diversiteettiä niin sisäisessä maailmassasi kuin ulkoisessa maailmassa.
  • Älä pysähdy yhteen oikeaan tulkintaan vaan jatka asioiden kyseenalaistamista ja tutkimista.
  • Suojele luovuutta, demokratiaa ja tieteitä sekä median vapautta.
  • Älä ala puhua totalitarismin kieltä vaan kehystä asiat viesteissäsi siten, että lukijan empaattiset ja reflektiiviset tulkintakehykset voimistuvat.
  • Älä hyväksy hoivaavan vanhemman tylyttämistä vaan puolusta jokaista maailman lasta ja tue hänen oikeuttaan kasvaa turvassa.

Monivalintoja Abitti-kokeeseen

Abitti-kokeessa on tällä hetkellä aika rajallinen määrä tehtävätyyppejä: tavallisin vastaustyyppi lienee teksti. Se kirjoitetaan tekstiruutuun, jonka kokoa voi säädellä ja jonka vierelle voi tuoda kokeen aineistoja.

Tämän yleisimmän tehtävätyypin lisäksi olen käyttänyt monivalintaa, joka sallii vain yhden oikean vastauksen. Olen pohtinut paljon kysymystä siitä, voiko monivalinnoilla mitata mitään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liki kaikki tärkeät kokeet ovat monivalintoja, ja se oudoksuttaa. Pitemmissä teksteissä kuitenkin näkyy enemmän opiskelijan kypsyyttä ja ymmärryksen syvällisyyttä.

Monivalinnoilla on kuitenkin myös rajalliset hyvät puolensa. En rakasta kokeiden pisteyttämistä ja siksi arvostan rehellisesti sanoen ihan jo sitä, että algoritmi laskee pisteet puolestani. Kun ykköstehtävä kokeessa on korjauspuuhiin ryhtyessäni valmiiksi pisteytetty, näen heti, onko perusasiat ryhmällä hallussa.

Usein teen kymmenen monivalinnan sarjan. Pisteytys vaihtelee kokeen mukaan. Pyrin siihen, että noin puolet kysymyksistä mittaa hyvin perustavaa ainesta, sellaista mitä jokaisen tulisi tietää. Loput kysymykset voivat olla vaativampia, vähän teoreettisempia ja soveltavampia. Näin saan kysymyksistä erottelevia ilman, että ne ovat ylivaikeita pikkutiedon muistamista mittaavia jokaisen inhokkeja.

Kysymyksen voi rakentaa monin tavoin. Esimerkiksi siihen voi kuvata tilanteen ja opiskelijan on tunnistettava tilanteeseen liittyvä opittu asia. Uskonnossa se voi olla uskonnollisen suuntauksen tai historiallisen ajanjakson päättely kuvauksesta, psykologiassa esimerkiksi lapsen kehitysvaiheen, mielenterveyden häiriön, tilanteen ymmärtämiseen liittyvän teoriakäsitteen tai suuntauksen tunnistamista vastausvaihtoehdoista. Filosofiassa kyseessä voi olla esimerkiksi johdonmukainen päättely: mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii yhteen annettujen maailmankatsomuksellisten lauseiden kanssa johdonmukaisuuden kärsimättä? Myös päättelyvirheiden tunnistus esimerkistä soveltuu monivalinnaksi. Tämäntyyppisissä tehtävissä pyrin yksiselitteisyyteen. Hyvän opiskelijan ei tarvitse jäädä miettimään kahdesta melkein tilanteeseen sopivasta vaihtoehdosta, kumpi on tarkoitettu. Monivalintojen on syytä olla reiluja ja mitata ymmärrystä, ei kikkailua. Tällöin ne säästävät myös opiskelijan aikaa ja hän ehtii paneutua varsinaisiin kirjoitustehtäviin.

Monivalintojen vaikeusastetta voi jossain määrin säädellä vastausten lukumäärällä. Pyrin laittamaan 4-5 vaihtoehtoa jokaiseen kysymykseen, jotta osaaminen erottuu arvailusta.

Monivalinnan ei tarvitse olla tietoa toistavaa. Joidenkin perustermien suhteen sekään ei haittaa. Sanan yhdistäminen oikeaan määritelmään on joskus tarpeen. Ilman käsitteellistä osaamista voi olla hukassa muukin ymmärrys. Monivalintatehtäviä voi kuitenkin tehdä myös monipuolisemmin.

YTLei välttämättä tule tekemään monivalintatehtäviä reaaliaineiden ylioppilaskokeisiin. Se voi olla hyvä, sillä hyvien monivalintojen teko vie aikaa ja vaatii tarkkaa ajattelua. Ainut mitä siinä harmittelen on se, että monivalintatehtävien pistekeskiarvojen vertaaminen kunkin sensorin muihin arviointeihin antaisi yhden melko riippumattoman mittarin sille, onko arviointi tasoltaan tasaista sensoreista riippumatta. Jos sensori pyrkii tiettyyn keskiarvoon itselle osuvien koulujen kesken, arviointi voi vinoutua, jos koulujen opiskelijoiden osaamisen taso jossakin oppiaineessa on korkea. En tiedä,  miten paljon sensorien arviointia ja pisteytystä yksittäisten kysymysten tasolla seurataan, mutta koska he ovat ihmisiä, objektiivisuus arvioinnissa on erittäin vaativaa. Kakkossensori yleensä tietää ykkössensorin antaman pistemäärän, joka saattaa ankkuroida omaakin arviointia. Mutta ehkäpä tätä kaikkea on mietitty lautakunnassa ja sähköistymisen myötä ei ainakaan teknisesti olisi vaikeaa satunnaisluetuttaa sama vastaus monella eri toisistaan tietämättömillä sensorilla, jotta saataisiin tietoa arvioinnin yhtenäisyydestä.

Quizlet Live ja Kahoot Jumble

live 2.JPGlive.JPG

Quizlet Live auttaa käsitteiden oppimista

Meillä oli perjantaina ysipäivä. Tällä kertaa humanististen aineiden esittelypisteessä käytimme Quizlet Liveä osana opiskelijoiden aktivoimista. Kun opiskelijat olivat lyhyesti esitelleet lukion oppiaineita fiksusti ja napakasti, yksi heistä käynnisti Liven ja ohjeisti opiskelijat. Ysiluokkalaiset hoksasivat hyvin nopeasti, miten Quizlet Live toimi. Yhteistyö sujui, kun ryhmät miettivät intensiivisesti sanojen ja selityste yhdistelyä. Osa oli hiljaisen keskittyneitä ja harkitsevia, osa riemastui onnistuessaan äänekkäästi. Kokemukseni Quizlet Liven käytöstä on ollut samanlaista myös lukiolaisten kanssa. Se pakottaa hyvään yhteistyöhön ja toimimaan yhdessä, opiskelijhat ryhmäytyvät isoissakin ryhmissä kohtalaisen helposti eikä tarvitse miettiä, jääkö joku yksin ryhmiä rakentaessa. Lisäksi yhteiset neuvottelut ovat pedagogisesti mielekkäitä. Live opettaa hyödyntämään epäonnistumisia ja pistämään mieleen käsitteet, joita ei vielä osaa. Ei se ihmeitä tee, mutta hyvin tehdyt käsitemäärittelyt kuitenkin auttavat esimerkiksi tähdentämään eroa kahden melko samantyyppisen käsitteen välillä.

Kun opettaja ottaa Quizlet Liven käyttöön, hän tarvitsee pakan, jossa on vähintään 12 käsitettä selityksineen. Luon useimmiten Liveä varten ihan erilliset pakat, koska selitysten on hyvä olla erittäin tiiviitä, jotta ne mahtuvat kännykän näytölle. Live toimii tavallisella opettajan ilmaistilillä, mutta se ei toimi, jos pakka on kasattu useista eri Quizlet-pakoista. Kysymykset tulevat ryhmien opiskelijoiden kännyköihin ja ryhmien eteneminen näkyy opettajan koneella samaan tapaan kuin Socrativen kilpailuissa, mutta ryhmät siirtyvät alkuun aina, kun he tekevät virheen. On siis tavallista, että kaikki ryhmät käväisevät nollilla. Joukkueet kannattaa aina sekoittaa. Play again -toiminnalla voidaan antaa samalle joukkueelle revanssimahdollisuus, ja tätä aika usein opiskelijat pyytävät ja minä hellämielisenä suostun useimmiten.

Kahoot Jumble korostaa järjestykseen laittamista

jumble

Kahoot on varmaan jo useimmille opettajille tuttu väline. Uusin toiminnallisuus siinä on Jumble-tyyppinen visa, jossa opiskelijoiden tehtävä on järjestää oikeaan järjestykseen (esimerkiksi suuruus- tai aikajärjestykseen) asioita. Tein huomiseksi kirkkohistoriaan ja kirkkotietoon kertaus-Jumblen. Aikajärjestyksen päätteleminen on yksi tapa testata sitä, ovatko asioiden väliset jäsentyneet oikein. Kahootin helppokäyttöisyys on ilo stressaantuneelle opettajalle, jolla on käynnissä kuusi lukiokurssia – ei oikein olisi rahkeita tehdä mitään kovin monimutkaista uutta, mutta Jumble osoittautui nopeaksi perehtyä ja tehdä. Maanantaina kuulen, kuinka opiskelijat suhtautuvat. Quizlet Liven kanssa saimme viime viikon iltapäiväkaksoistunnin kulumaan jouhevammin – kahden jälkeen pidetyt kaksoistunnit ovat raskaita niin opettajalle kuin opiskelijoille, ja niihin on pakko jotain toiminnallista aina yrittää saada.

Kriittisyyttä vai ratkaisukeskeisyyttä?

maze-1804499_1280.jpg

Kuvalähde: qimono (Pixabay) CC0

Uusimmassa niin&näin -lehdessä oli lukemisen arvoinen ja hyvin tärkeä juttu ratkesista eli ratkaisukeskeisen ajattelun vaaroista. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusniemen artikkeli Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi jatkoi Filosofian akatemiaa kohtaan esitettyä ratkaisukeskeisyyskritiikkiä (Ajatuspajoista innovaatiokumpaanuuksiin 2016). Journalismille, erityisesti Ylen tutkivalle journalismille, esitettyä ratkaisukeskeisyyden ja ylenpalttisen konsulttimyönteisyyden mallia kritisoitiin syystäkin: kriittisyyden vaientaminen on demokratiassa suuri ongelma.

Artikkelissa maalataan sangen synkkä kuva nykypäättäjistä, jotka valmennuskonsulttien paljon lupaavista iskulauseista innostuneina ovat valmiit hylkäämään kaiken järjen ja sukeltamaan kyseenalaistamattoman uskon varaan. Erityisen vaarallisina jutussa näyttäytyy tutkimuspohjainen ratkaisukeskeisyys kuten positiivinen psykologia. Koska positiivinen psykologia on tärkeä psykologian tutkimuskohde, pidän tätä osittain maaliin osumattomana kohteena. Positiivisen psykologian aito tieteellinen tutkimus kun voi osaltaan myös purkaa liiallisia ratkaisukeskeisyyden myyttejä kuten uskoa helppoihin tai yksinkertaisiin, kaikille sopiviin ratkaisuihin. Tällä hetkellä positiivisen psykologian parissa keskustellaan esimerkiksi mindfulness-lupausten pitävyydestä sangen kriittisesti ja positiivisen psykologian toiselle aallolle on tyypillistä se, että siinä ei lietsota käsitystä positiivisen ajattelun kaiken parantavasta voimasta vaan lähdetään tosiasioiden ja monenlaisten tunteiden tunnustamisesta. Ero self-help -kirjallisuuteen on siis olemassa ja kuilu konsulttien brändimarkkinointiin ja kivaan fiilikseen on suuri.

Onko kyseessä silti väärä dikotomia, kun kriittisyys asetetaan ratkaisukeskeisyyden vastakohdaksi?

Pelkään olevani samalla tavalla hiukan epäreilu kuin kirjoittajat kaikkea ratkaisukeskeisyyttä kohtaan, kun haluan muistuttaa siitä, että kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden välillä ei kenties ole pakko tehdä joko tai -valintaa. Sekä kriittisessä ajattelussa että huolella mietityssä ratkaisukeskeisyydessä kyse on hitaasta ajattelusta, jossa parhaimmillaan pystytään voittamaan omat intuitioon perustuvat perustelemattomat tai huonosti perustellut ajatukset.

Rakentaisin oman dikotomiani (joka sekin on osaltaan virheellinen, kuten dikotomiat aina ovat) sen varaan, kuinka populistista ja yksinkertaistavaa keskustelu ja perustelu on. Monimutkaisissa ongelmissa myös ratkaisut ja niiden haarukointi ovat monimutkaisia ja vaativat ratkaisijoilta paljon. Toinen ääripääni olisi harkittu, reflektiivinen ajattelu, johon kuuluu myös itsekriittisyys ja palautteen kuuleminen. Se vaatii paljon, myös tunnetaitoja, joita meiltä kaikilta osittain uupuu. Tämän hitaan ajattelun ja rationaalisuuden lisäämisen suuntaan kulkeminen vaatii taitavan ajattelun taitoja ja kykyä kuunnella erilaisia intressiryhmiä niin päättäjiltä kuin kansalaisiltakin. Se ei ole helppo polku, mutta populismiin verrattuna se pelottaa minua paljon vähemmän ja luo edes jonkinlaista toveikkuutta tulevaisuuden suhteen.

Populistinen ja helppoihin sekä nopeisiin ratkaisuihin vetoava politiikka, journalismi ja päätöksenteko ovat monella tapaa yleistyneet. Politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä tulleet henkilöt kuvittelevat, että yhteiskunnan ongelmat on ratkaistavissa nopeilla liikkeillä. Populismin imussa eduskuntaan on myös tullut ihmisiä, joiden ajattelu ei ole riittävän abtraktia katsomaan yhteiskunnallisia kysymyksiä omaa kylää suuremmassa mittakaavassa. Rakennetaan muuri. Yhtiöitetään Suomen tiet. Lopetetaan laiskojen hyysääminen tai laitetaan rajat kiinni. Kovennetaan rangaistuksia ja lynkataan pedofiilit. Lisätään vuosityöaikaa kaikilla työpaikoilla. Karkoitetaan maasta kaikki, jotka ovat rikollisia. Kielletään tämä tai tuo uskonto.

Maailma on kuitenkin monimutkainen. Minua miellyttää Ville Lähteen liikkuvien osien metafora. Kun jotain paikkaa sohitaan, muuttuu samalla jotain muuta. Erityisesti ihmisiä koskevat ratkaisut ovat aidosti hankalia.

Millaista kriittisyyttä siis tarvitaan aikoina, jolloin pinnallisuus ja helpot ratkaisut houkuttavat? Aivan varmasti tarvitaan tutkivaa journalismia, jossa jaksetaan etsiä taloudelliset kytkökset päättäjien ja firmojen väliltä tai tietoa siitä, kuka hyötyy mistäkin päätöksestä ja kuka on kenenkin kaveri. Samaan aikaan on tärkeää olla ruokkimatta epäluottamusta demokratiaan. Se nimittäin tuottaa uusia populistisia, entistä pahempia päättäjiä, jotka eivät kavahda eliitin kritisoimisen tuottamaa epäluuloa tiedettä ja sen menetelmiä tai demokraattista päätöksentekokoneistoa kohtaan.

Väitän, että kriittisyys on tänä aikana vaikeampaa kuin koskaan. Samoin aitojen ja toimivien ratkaisujen löytäminen on vaikeaa, kun yhteiseen keskusteluun ei liity paras argumentti voittakoon -tyyppistä asennetta vaan pelkoa kriittisestä kansalaiskeskustelusta.

Lukuisat hankkeet, joita Suomessa on vireillä ratkaisujen löytämiseksi, eivät varmasti pysty yhteiskunnan ongelmia ratkaisemaan, ellei päätöksenteon ja sen valmistelun avoimuutta olla valmiita lisäämään. Periaatteessa arvostan niitä pieniä liikkeitä avoimemman demokratian suuntaan, joita ratkaisukeskeinen ajattelu on tuonut mukanaan. Jos valistuneiden kansalaisten kritiikki ja kekseliäisyys otetaan voimavarana käyttöön, moni asia voi nytkähtää myös eteenpäin.

Koska helppojen ratkaisujen tarve on ihmisissä suurta, tarvitaan jatkuvaa edukaatiota. Esimerkiksi myönteistä hymistelyä ei tarvittaisi journalisteilta, jos ihmisillä päättävissä asemissa olisi tarpeeksi itsetuntoa ottaa myös kritiikki palautteena. Egotrippailun sijaan tarvittaisiin nöyryyttä. Minulla ei ole ratkaisua siihen, miten tähän päästäisiin, mutta veikkaan, että koulutuksella ja riittävällä ennaltaehkäisevällä mielenterveystyöllä saavutettaisiin jo jotain.

Kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden suhde näyttäytyy minulle oman organisaation ja toiminnan kehittämisen kannalta seuraavasti: kun jotain on tehty, arvioidaan saman tien, mikä onnistui ja mikä ei. Kriittiset ja hyvin perustellut kielteiset näkökulmat kerätään huolella talteen. Ne ovat ehdoton edellytys kehittämiselle. Seuraavalla kerralla toimintaa toteutettaessa pyritään löytämään parannuksia todettuihin ongelmiin. Voimavaroista riippuu, kuinka paljon aikaa ja voimia kehittämiseen käytetään. Samalla ollaan tietoisia siitä, että perustyö voi olla ihan hyvin tehtyä, vaikka joka vuosi ei merkittäviä parannuksia tehtäisikään. On kuitenkin tärkeää seurata sitä, mikä toimii ja mikä ei, jotta ei juutu tekemään asioita toimimattomilla tavoilla. Itselleen ja toisille on syytä antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä, vaikka se ei olisi täydellistä. Se ei ole liiallista myönteisyyttä eikä vahingoita ketään.

Opettaja pitää itsenäisyyspuheen osa 1

Puhe Viikaisten yhtenäiskoulun itsenäisyysjuhlassa 2016.

Hyvä Viikaisten väki

Mitä yhteistä on Angry Birdsillä, muumeilla, sananmuunnoksilla ja tarttuvilla sketsihahmojen sanonnoilla, ruisleivällä, pikku kakkosella, Mikael Gabrielin musiikilla ja tavalla, jolla kouvolalainen risunkerääjä ilmaisee tunteitaan?

Nämä kaikki ovat esimerkkejä suomalaisesta kulttuurista.

Kun opiskelijani tuolla lukion puolella kuvailevat suomalaisuuden olemusta, he nostavat usein esille suomalaisen alkoholikulttuurin ja saunomisen sekä sen, että suomalaiset eivät juuri halaile tai koskettele toisiaan. Usein esille nousee myös suomalainen hiljaisuus. Emme juuri puhu small talkia eli rupattele vieraiden kanssa kohteliaasti säistä tai kysele mitä kuuluu. Suomalainen puhuu vähän ja harkiten ja osaa olla myös hiljaa ystävän kanssa niin että se tuntuu luontevalta. Tämä hiljaisuus on sekä hyvä että paha asia. Jos ei koskaan opi puhumaan mistään, jää aika yksin. Toisaalta kyky olla hiljaa kertoo mielenrauhasta ja levollisuudesta.

Hiljaisuuden vastapainoa ovat sanat ja musiikki.

Kulttuurin yksi ydin on suomen kieli. Kalevalan tarinoissa sanoilla oli mahtia. Niillä saattoi laulaa miehen suohon vähän samaan tapaan kuin räppärit voivat haastaa toisensa riimeillä käytyyn taisteluun. Me suhtaudumme sanoihin vakavasti. Tällaisessa kulttuurissa ihmisten lupauksiin luotetaan ja rehellisyyttä arvostetaan. Suomessa ei sanota Minä rakastan sinua, ellei olla aivan varmoja siitä. Oma äidinkieli on valtavan iso osa sitä, mitä ja ketä me olemme.

Minulle yksi kulttuurin tärkeimpiä osa-alueita on musiikki. Pääsin aikoinaan juuri ja juuri musiikkiluokalle ja sain sitä kautta elämääni pysyvän harrastuksen. Suomessa musiikkiluokat ja musiikkiopistot sekä valinnaisaineiden tunnit ovat antaneet lapsille ja nuorille huikean mahdollisuuden kehittää itseään sekä musiikin kuuntelijoina että sen tekijöinä. Soitto- ja lauluharrastus opettavat toisten kuuntelemista ja yhteispeliä sekä keskittymistä. Tässäkin juhlassa koulun musiikkiopetus näkyy ja kuuluu. Suomalaisesta peruskoulusta ja peruskoululaisten taitavuudesta on syytä olla ylpeä.

Suomalainen musiikki puhuttelee meitä erityisesti. Kun musiikki on sävelletty ja sanoitettu Suomessa, siinä kuuluvat tutut tunteet ja tunnelmat. Surullisena ja iloisena sitä haluaa kuunnella tai soittaa erilaista musiikkia. Kun musiikki antaa tunteille kielen, ei haittaa niin paljon, jos tunteista on muuten vaikea puhua.

Musiikki liittyy myös muistoihin. Jokin biisi voi liittyä mielessä ensirakkauteen. Kun suomalainen urheilija voittaa kisan, aikuisetkin miehet liikuttuvat Maamme-laulusta. Jos sinulla on tuttavapiirissäsi muistisairaudesta kärsivä vanhus, voit kokeilla laulaa hänelle tai hänen kanssaan tuttuja lauluja: lastenlauluja, virsiä, vaikka vanhoja euroviisukappaleita. Musiikki ja tutut laulunsanat ovat usein viimeinen kieli, joka ihmiselle jää, kun muu muisti pettää.

Itsenäinen Suomi elää oman kielen ja kulttuurin kautta. Kulttuuri auttaa meitä kokemaan elämän kiinnostavana, merkityksellisenä ja rikkaana ja kulttuurin ansiosta meillä on monia välineitä, joilla voimme ilmaista tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Tänä itsenäisyyspäivän aattona toivon, että osaamme kaikki arvostaa omaa kulttuuriamme ja pitää sen elävänä.

Mukavaa itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Opettaja pitää itsenäisyysjuhlan puheen osa 2

387.jpg
Tämä puhe on pidetty Uudenkaupungin kaupungin itsenäisyysjuhlassa 6.12.2016 Crusellissa. Paikallislehden jutussa otsikoksi nousi En haluaisi elää Platonin valtiossa.

Arvoisa juhlaväki!

Filosofi Platon kuvaa teoksessaan Valtio ihanneyhteiskuntaansa. Sen kansalaiset ovat tottelevaisia eivätkä kyseenalaista koskaan vallanpitäjien tahtoa. He ovat aina tyytyväisiä eivätkä koskaan halua minkään muuttuvan. He ovat passiivisia ja antavat vallanpitäjien, eliitin tehdä työnsä ilman vähäistäkään kritiikkiä.

Olen tänäkin itsenäisyyspäivänä iloinen, että en elä Platonin valtiossa vaan Suomessa, jossa valtion on mahdollista kehittyä kriittisen ajattelun ja kaikkien osallisuuden kautta ja jossa demokratia voi suhteellisen hyvin. Oma kansallinen identiteettini sisältää vahvana ajatuksen siitä, että aktiivinen kansalaisuus on tärkeämpää kuin kuuliainen alamaisuus. Pakonomaisen yksimielisyyden sijaan näen suomalaisen yhteiskunnan ytimessä aidon kansalaiskeskustelun, jossa monet eri mielipiteet ja ajatukset käyvät keskustelua ja jossa tosiasioita, järkeä ja perusteluja arvostetaan. Tällaisessa ilmapiirissä voi myös luovuus ja innovatiivisuus eli kyky keksiä uutta kukoistaa.

Kun viralliset Suomiemojit tänä vuonna julkaistiin, niissä näkyi hauskalla tavalla joitakin suomalaisia erityispiirteitä. Emojit ovat niitä pikkuisia kuvia, joita käytetään sosiaalisessa mediassa. Yhdessä emojissa on suomalainen bussipysäkki, jolla ihmiset odottavat bussia metrin välimatkaa toisiinsa pitäen. Suomiemojeihin on mahtunut niin suomalainen kädenpuristus, sauna, kahvikuppi, kiroileminen kuin metsä ja pimeyskin. Joukossa on myös joulupukki, Nokian kännykkä ja Suomen lippu. Ulkoministeriön luova idea on tavoittanut hyvin jotain suomalaisuudesta.

Kaikki me tiedämme, että jokainen suomalainen ei ole samanlainen. Kaikki eivät pidä makkarasta, kaikki eivät ole urheiluhulluja ja osa ei edes sauno. Meitä on monennäköisiä ja monenlaisia. Stereotypiat ovat vain stereotypioita. Oma voimansa niillä silti on. On helpompaa olla suomalainen, kun on vähän sosiaalisesti arka, hiljainen ja varovainen eikä halaile tai elehdi turhia. On helpompaa olla suomalainen, jos tykkää jääkiekosta ja formuloista tai jos rakastaa pullaa, kahvia ja mustaan pukeutumista.

Ulkoiset tavat ovat kuitenkin vain kulttuurin pintaa. Monet ajattelutavat, arvostukset ja kulttuuriset normit ovat lausumattomia, pinnanalaisia. Yhteiset kulttuuriset käsikirjoitukset yhdistävät meitä syvemmin kuin näkyvät mieltymykset tai vaikka poliittiset mielipiteet.

Olen opettaja lukiossa. Työssäni kysyn aina välillä opiskelijoiltani, mitä suomalaisuus heille on ja mitä siitä tulee ensimmäisenä mieleen. Ensimmäinen mielikuva tyypillisestä suomalaisesta on usein kalsareissa televisiota katsova kaljaa litkivä mies tennissukat jalassa. Saunan, viinan ja makkaransyönnin kaltaisten asioiden lisäksi esille nousee hyvin usein hiljaisuus.

Suomalaiset osaavat olla hiljaa. Small talkia ei tarvita eikä oikein osatakaan vaan kun suomalainen puhuu, hän puhuu asiaa. Tyhjiä lupauksia ei anneta ja yleensä ollaan muutenkin rehellisiä. Siedämme hiljaisuutta ja osaamme olla hiljaa yhdessä. Saunanjälkeinen vilvoitteluhetki järven tai meren rannalla auringonlaskua tuijotellen ei tarvitse paljon sanoja ollakseen jaettu, arvokas yhteinen hetki.

Kun kysyn nuorilta, mitä he Suomessa arvostavat, lista on vuodesta toiseen hyvin samantapainen. Nuoret arvostavat hyvinvointivaltiota ja sen tarjoamaa ilmaista koulutusta. He arvostavat aikaisempien sukupolvien työtä, suomalaista sosiaaliturvaa ja turvallisuutta. Heille on arvokasta suomalainen luonto ja suomen kieli. He arvostavat suomalaista kulttuuria ja ovat ylpeitä suomalaisista saavutuksista. Heillä on suomalainen identiteetti.

Samantyyppiset arvostukset nousevat esille koko Suomessa. Tietomilli-tietokanta kertoo, että suomalaiset arvostavat tuloerojen maltillisuutta, koulutusta ja tiedettä, tasa-arvoa ja julkisia palveluja ja kokevat ylpeyttä suomalaisista saavutuksista. 65 % suomalaisista pitää Suomea muita maita parempana ja saman verran suomalaisia ajattelee, että silti suomalaisuuteen tulee suhtautua myös kriittisesti. 80 % suomalaisista pitää tärkeänä tai erittäin tärkeänä sitä, että yrittää ymmärtää myös eri mieltä olevien näkökulmia.

Suomalaiseen identiteettiin kuuluu oman historian tuntemus ja arvostus. Suomen itsenäisyyden alkutaival jätti moniin sukuihin ja monille paikkakunnille hankalia asioita, joista ei osattu puhua. Talvisota onnistui yhdistämään kansan puolustamaan omaa maata. Sodan jälkiä kuitenkin kannettiin kauan. Sota mursi monen miehen mielen. Yölliset painajaiset ja synkät muistot olivat raskaita kestää. Sodan kokeneiden oli vaikea palata takaisin arkeen ja jatkaa elämää. Osa selvisi kaikesta kauhusta paremmin, mutta sodan jäljet eivät olleet vain fyysisiä vammoja. Puhumattomat asiat elävät monien ihmisten sukuhistoriassa vieläkin.

Arvostamamme Suomen sotaveteraanit eivät olleet eivätkä ole yhtenäinen joukko vaan he edustavat monia erilaisia ajatusmaailmoja. He puolustivat tätä demokraattista, vapaata yhteiskuntaa, jossa on monipuoluejärjestelmä ja jokaisella ihmisellä oikeus itse ajatella ja elää arvojensa mukaisesti. Suomalaisen identiteetin olemukseen kuuluu moniarvoisuus ja vapaus. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla suomalainen.

Suomen yhtenäisyys ei ole ankaraa yhtenäisyyttä. Totalitarismeissa oletetaan, että kaikki ajattelevat samalla tavalla ja toisinajattelijat tuomitaan. Demokraattisessa kulttuurissa pidetään arvokkaana, että erilaisuutta on ja että jokaisella on vapaus ajatella itse. Ei ole yhtä totuutta tai yhtä auktoriteettia, kuten joissakin toisissa valtioissa on. Vapaa kulttuuri on kulttuuria, jossa on vahva sananvapaus ja vahva omilla aivoilla ajattelemisen perinne.

Suomalaisen yhteiskunnan demokraattisuuden lähtökohtana on korkea koulutustaso. Sen juuret ovat osittain luterilaisen kulttuurin kansanopetuksessa: jo 1500-luvulta alkaen suomalaisten piti oppia itse lukemaan, jotta he voisivat ymmärtää omaa uskontoaan ilman ulkopuolisia auktoriteetteja. Kansanopetus teki meistä lukutaitoisen kansan. Herätysliikkeiden syntyaikaan 1700- ja 1800-luvuilla ne olivat lukutaitoisen kansan piiristä nousevia kansanliikkeitä jotka osaltaan vahvistivat yhteiskunnan demokratisoitumista. Kalantilainen Liisa Erkintytär, joka paimentyttönä koetun herätyskokemuksen pohjalta käynnisti 1700-luvun puolessa välissä uuden herätysliikkeen, Länsi-Suomen rukoilevaisuuden, osasi lukea ja ajatella itse ja on siten yksi esimerkki tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuuksista jo Ruotsin vallan ajalta.

Kansakoululaitos ja peruskoulu ovat entisestään parantaneet kaikkien suomalaisten lukutaitoa ja kriittistä ajattelukykyä. Koulutus ja oppi ei kuulu Suomessa vain eliitille vaan jokainen suomalainen lukee sanomalehtiä ja seuraa uutisia sekä tietää jotain maailman asioista. Tällaista kansaa on erilaista hallita tai huijata kuin sivistymätöntä ja tietämätöntä kansaa.

Riippumaton journalistisesti ohjattu ja vastuunsa kantava suomalainen media tuo monimuotoisuudessaan ajankohtaista tietoa kaikkien tavoitettavaksi. Suomessa ei ole yhtä ainoaa samanmielisten valtamediaa, vaan lukuisia erilaisia toisiaan täydentäviä medioita suurista kaupallisista mediakonserneista pieniin paikallislehtiin ja omaan Yleisradioon. Tiedon seuraaminen useammasta kuin yhdestä lähteestä auttaa kehittämään mediakriittisyyttä. Samalla voimme olla ylpeitä siitä, että suomalainen media nauttii tutkimusten mukaan kaikista kriittisistä äänistä huolimatta korkeaa luottamusta sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Emme ole Suomessa luopuneet ihanteesta, jonka mukaan totuudella on väliä ja siihen tulee uutisoinnissa pyrkiä.

Esimerkiksi venäjänkieliset, saamenkieliset ja viittomakieliset uutiset ovat yksi tapa, jolla Suomi yhteiskuntana ja Yleisradio tehtävänsä hoitajana tukee kaikkien oikeutta saada asiallista tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja vähemmistöidentiteetille tärkeistä asioista omalla äidinkielellään ja tuntea osallisuutta yhteiskuntaan. Osallisuuden kokemus taas vähentää radikalisoitumisen ja syrjäytymisen vaaraa.

Suomalaiset ovat kansainvälisesti vertaillen hyvin kielitaitoista kansaa. Keskimääräinen suomalainen osaa puhua 2,6 kieltä. Kun koululaitos olettaa, että jokainen suomalainen oppii puhumaan muutakin kuin äidinkieltään, avataan samalla monia ovia maailmaan. Kun peruskoulun käynyt suomalainen matkailee, hän pärjää kielitaidollaan hyvin. Monipuolinen kielitaito yhdistettynä vahvaan äidinkielen osaamiseen on hyvä pohja kriittiselle ajattelukyvylle ja monien eri tiedonlähteiden seuraamiselle, ja näinä aikoina se on erityisen merkittävää.

Kielitaidon lisäksi Suomi komeilee monien muiden listojen kärjessä. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomi on esimerkiksi hyvä maa äideille ja naisille. Olemme suhteellisen tasa-arvoinen maa, jossa osataan käyttää kaikkien ihmisten osaamista ja ammattitaitoa yhteisen hyvän rakentamiseen. Perheiden mahdollisuutta kasvattaa lapsia tuetaan niin hyvällä äitiysturvalla, kodinhoidontuella kuin vahvalla ja toimivalla päivähoitojärjestelmällä. Koulutetut äidit kasvattavat fiksuja ja osaavia lapsia. Pitkä tasa-arvoinen koulutuspolitiikka kantaa hedelmää peruskoululaisten PISA-vertailuissa ja muutenkin kansainvälisesti mitatusti korkeassa koulutustasossa.

Suomalaiset ovat hyviä myös ajattelijoina. Tuore korkeakouluvertailu kertoi, että yliopistokoulutetut suomalaiset ovat huomattavan hyviä ajattelun taidoissa verrattuna muiden maiden yliopistokoulutettuihin. Kun vielä tiedetään, että moni hyvin älykäs suomalainen on itseoppinut ja kouluttautunut yliopistojen ja korkeakoulujen ulkopuolella, voimme olla ylpeitä osaamisemme tasosta. Meillä ei ole mitään syytä naureskella elämänkoululaisille. Muodollisen koulutuksen ulkopuolella on paljon viisautta ja osaamista, jota Suomi tarvitsee.

Suomalaiset pärjäävät toistaiseksi hyvin myös kansallisissa vertailuissa korruption vähäisyydessä ja onnellisuudessa. Olemme onnistuneet pitämään myös äänestysprosentin korkeammalla kuin moni muu maa. Se kertoo vahvasta demokratiasta ja luottamuksesta toimivaan yhteiskuntaan. Tätä kaikkea meidän on syytä arvostaa ja pitää yllä. Kansallinen identiteettimme rakentuu koulutuksen tärkeyden, demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan sekä hyvinvoinnin ympärille. Pohjoismaisittain arvostamme myös luontoa ja suomalainen monipuolinen luonto on tärkeä stressiä vähentävä tekijä.

Suunta johon toivon Suomen edelleen kehittyvän on avoin yhteiskunta. Kuten tiede kehittyy asiantuntevan kritiikin ja avoimen tiedon saatavuuden avulla, samalla tavalla myös yhteiskunta kehittyy demokratiana, kun se säilyy mahdollisimman avoimena. Tämä avoimuus tarkoittaa vallankäytön, sekä taloudellisen, mediavallan että poliittisen ja virkamiesvallan mahdollisimman suurta läpinäkyvyyttä. Tarvitsemme hankalaa kansaa, hankalaa mediaa ja asiallista kritiikkiä pysyäksemme hyvänä yhteiskuntana, vaikka monesti olisi helpompaa hoitaa asiat piilossa kavereiden kesken. Yksikään instituutio ei saa saada asemaa, jossa sitä ei saa kyseenalaistaa. Tällä tavoin varjelemme vapaata yhteiskuntaa, vapaata Suomea.


Kun sosiaalipsykologit tarkastelevat kansallisia kulttuureja, suomalaisuudesta piirtyy selvä kuva. Olemme kansa, jolla on matala valtaetäisyys. Se tarkoittaa sitä, että herroja ei kumarrella ja että valtaapitävien oletetaan elävän ihan samassa todellisuudessa kuin tavallisten ihmisten ja tietävän, mitä maitolitra maksaa. Presidentti voi kulkea kansan keskuudessa ilman turvamiehiä ja kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, vaikka kaikilla ei olekaan täysin samanlaisia lähtökohtia.

Toinen sosiaalipsykologien kuvaama piirre suomalaisuudessa on melko vahva individualismi eli yksilökeskeisyys. Se liittyy suomalaiseen kasvatukseenkin, lapset kasvatetaan itsenäistymään varhain ja pärjäämään itse tunteidensa kanssa. Kääntöpuolena tällä vahvalla itsenäisyydellä ja autonomialla on se, että oman heikkouden tunnustaminen ja avun pyytäminen on monille vaikeaa. Me suomalaiset olemme kansallisissa mielikuvissa niitä, jotka tekevät paljon työtä, kaatavat vitseissä kokonaisen metsän moottorisahalla ymmärtämättä ensin käynnistää sitä tai maksamme kaikki sotavelat kunniakkaasti. Emme tarvitse toisia.

Kiintymyssuhteissa eli käytännössä esimerkiksi parisuhteissa tämä näkyy siten, että suomalaisissa on enemmän välttelevästi kiintyneitä kuin monissa muissa tutkituissa kulttuureissa. Se tarkoittaa, että erityisesti miesten on vaikeaa ottaa vastaan lohdutusta tai turvautua toisiin. Oman tarvitsevuuden myöntäminen on hankalaa. Tunteista ei ole totuttu puhumaan muuta kuin humalassa. Suomalainen tapa tunnustaa rakkautta on sanoa minä rakastan sinua kerran ja sitten olettaa, että toinen muistaa sen aina. Hiljaisuutta käytetään sekä merkkinä rakkaudesta että mykkäkoulun muodossa yhtenä pariviestinnän muotona.

Yksilöllisessä kulttuurissa on kääntöpuolena yksinäisyys. Liian moni suomalainen kokee yksinäisyyttä ja osattomuutta. Esimerkiksi moni vanhus on jo lapsena kokenut hoivan ja hellyyden puutetta ja tarvitsisi sitä nyt kipeästi. Siksi on hyvin tärkeää, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei romuteta ja esimerkiksi vanhusten hoitoon riittää sekä varoja että ihmisiä. Samoin tärkeää on huolehtiminen lapsista ja nuorista sekä kiusaamisen ehkäisy. Mielenterveys lähtee kokemuksesta siitä, että on arvostettu ja rakastettu sekä tarpeellinen muille. Jokainen ihminen tarvitsee kokemusta siitä, että hän ei ole toisille taakka vaan hänen panostaan tarvitaan. Jokainen ihminen tarvitsee kokemusta siitä, että järjestelmä kohtelee häntä inhimillisesti ja nöyryyttämättä. Tarvitsemme toisia ihmisiä. Tarvitsemme hyväksyntää ja arvostusta muilta. Hiukan vahvempi yhteisöllisyys voisi hyödyttää jokaista meistä. Ei ole pakko pärjätä omillaan. Joskus saa ja pitää olla heikko ja ottaa apua vastaan. Hoivarobotit eivät riitä. Tarvitaan inhimillistä kosketusta ja hoivaa.

Ihmisten perustarpeet pysyvät, vaikka ajat muuttuvat. Kokemus yhteenkuuluvuudesta ja osallisuudesta, omista vaikutusmahdollisuuksista sekä haastava, oman osaamisen ylärajoilla tapahtuva tekeminen vahvistavat kansallista itsetuntoa ja identiteettiä. Omista virheistä oppiminen ja saavutuksia vähättelemätön silti eteenpäin ja oppimiseen pyrkivä mieli auttaa myös maailman muutoksissa.


Kirjailija Antti Tuurin kirjassa  Pohjanmaa mummu pohdiskelee kaiken muuttumista ja sanoo: vain maa pysyy, muuttuu koko ajan mutta pysyy. Kertojaminä kysyy mummulta, aikooko hän pysyä yhtä kauan kuin maa. Mummu ei vastaa kysymykseen suoraan vaan alkaa pohtia, miksi Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys. ”Kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asuu jonkinlainen hulluus.”

Omien isoäitieni viisaus on ollut minulle tärkeää. Heidän voimansa ja itsetuntonsa ovat minulle osa kansallista identiteettiäni, suomalaisuuttani. Nämä pärjäävät ja ajattelevat naiset eivät ole pitäneet oikeuksistaan aina meteliä mutta omalla hiljaisella esimerkillään he ovat osoittaneet, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja että opiskelu ja ajattelu ovat tärkeitä asioita.

Maa pysyy, muuttuu koko ajan mutta pysyy. Globaalien muutosten aikana tarvitsemme viisautta, kaikkien kansalaisten viisautta: vanhojen naisten, vanhojen miesten, nuorten ja lasten, keski-ikäisten, kanta- ja uussuomalaisten viisautta ja osaamista. Tarvitsemme myös ripauksen hulluutta, sinnikkyyttä ja sisua, joka auttaa meitä sopivassa määrin pitämään sen, mikä suomalaisuudessa on hyvää ja muuttamaan sitä, mikä vaatii muutosta. Tarvitsemme kriittisyyttä, moniäänisyyttä ja henkistä tilaa olla suomalainen monella eri tavalla. Tarvitsemme hiljaisuutta mutta tarvitsemme myös viisasta puhetta.

Tarvitsemme koulutuksen ja tieteen antamaa kykyä ajatella universaalisti. Tarvitsemme kykyä kuunnella jokaisen suomalaisen ääntä. Tarvitsemme vahvaa halua pitää kiinni vapaudesta ja demokratiasta. Tarvitsemme jokaista suomalaista rakentamaan hyvää Suomea, jotta suomineidosta kasvaa viisas vanhus.

Satavuotiaita yhdistävät monet asiat. Monet satavuotiaat ovat kokeneet vaikeita aikoja ja selvinneet niistä ilman katkeruutta tai kaunaa. He ovat usein optimisteja ja katsovat enemmän tulevaisuuteen kuin menneisyyteen, mutta ovat silti oppineet menneistä kokemuksistaan. He ovat tehneet paljon töitä ja pitävät itsensä edelleen toimeliaina. He pyrkivät oppimaan edelleen uutta, eivätkä jää paikoilleen haikailemaan menneitä aikoja. He osaavat silti arvostaa menneisyyttään ja ovat kiitollisia siitä, mitä heillä on ja mitä he ovat saaneet. Aktiiviset vanhukset ovat kiinnostuneita omasta ajastaan ja heissä elää viisaus, joka perustuu pitkään historiaan ja sen antamaan laajaan perspektiiviin.

Suomella on hyvät mahdollisuudet pärjätä onnellisena satavuotiaana. Koulutus, luonnonläheisyys, suhteellinen tyytyväisyys omaan asemaan, kielitaito ja halua oppia edelleen uutta ovat kaikki ominaisuuksia, jotka estävät dementoitumista ja pitävät aivot toimivina.

Toivotan 99-vuotiaalle Suomelle hyvää syntymäpäivää ja runsasta ikää. Ensi vuonna on isojen juhlien aika.

Toivotan meille kaikille hyvää itsenäisyyspäivää.