Avainsanat

, , ,

Lukion kehittäminen on kiinni monista tekijöistä.  Siihen vaikuttavat vahvasti yo-tutkinto, lukion oppiainejako, opetussuunnitelma, opettajien täydennyskoulutus, toiminnan taloudelliset edellytykset, koulutuksen valtakunnallinen saatavuus ja erilaiset kehityshankkeet, jos kohta viimeisten merkitys voi olla vaikuttavuudeltaan pieni suhteessa käytettyyn rahaan ja aikaan.

Myös korkeakouluvalintajärjestelmä vaikuttaa välillisesti lukioon. Yliopistojen kehittämishankkeen kiireellä laatima pisteytystyökalu, jonka periaatteessa hyvä tarkoitus on yhtenäistää yliopistojen sisäänottoa ja vähentää kallista pääsykoerumbaa, on lukion ohjausvaikutuksiltaan yllättävän tärkeä. Sen tarkoitettu pyrkimys olisi vähentää opiskelijoiden lukioaikaista stressiä ja antaa nuorille ennakoitava malli siitä, mihin kannattaa lukion ainevalinnoissa keskittyä ja panostaa. Niinpä työryhmän esitys on vahva kannustin esimerkiksi kunnianhimoisimmille opiskelijoille pitkän matematiikan tai fysiikan valitsemiseksi. Kielten valintaan malli ei kannusta: ylimääräiset kielet tuottavat vähemmän pisteitä kuin pitkät ja keskipitkä kieli eli useimmiten toinen kotimainen ei tuota mitään hyvää lisää, jos osaa jo englantia. Näin on siitä huolimatta,  että työryhmän huolellinen taustaselvitystyö kertoo selkeästi siitä, että B-kielen hyvä arvosana korreloi vahvasti yliopistoon pääsemisen ja opinnoissa menestymisen kanssa.

Mallin suuri ongelma on tutkimismustietoon perustumaton reaaliaineiden eriarvoinen kohtelu sekä kummallinen jako koreihin. Perusteluna käytetään aineiden oppimäärien laajuutta, vaikka sillä ei olisi erityisen suurta merkitystä korkeakoulumenestyksen ennustajana. Toinen perustelu on vielä absurdimpi. Koska filosofia on hyvin vähän kirjoitettu oppiaine eli korkeakouluun päässeistä nykyisistä opiskelijoista vain harva on sen kirjoittanut, sen oletetaan olevan huonompi tai vähemmän arvoinen kuin tyypillisten ja tavallisten valintojen kuten terveystiedon, jossa on sama kurssimäärä. En vähättele terveystietoa, mutta luulen kyllä, että filosofian laudaturiin tarvitaan vähintään yhtä paljon korkeakouluvalmiuksia tuottavaa ajattelua. Vähän valitun ja kirjoitetun, haastavan ja abstraktiotasoltaan korkean oppiaineen lisämarginalisoiminen on kuin venäjän, arabian tai kiinan taito olisi vähemmän arvoinen siksi, että useammat lukevat saksaa. Tässä on vaikea nähdä mitään järkeä.

Reaaliaineiden erilaisten pisteytysten sijaan pisteytyksen erottelevuutta rajatapauksissa olisi hyvin voinut lisätä aivan toisin. Digitaalinen koe tuottaa laajan pistejakauman (120 pistettä) eli arvosanojen sisällä on lisäerottelevuutta ihan niin paljon kuin halutaan. Jopa kaikkien kirjoitettujen aineiden puoltoäänien keskiarvo voisi riittää useimmissa tapauksissa erottelemaan rajatapaukset. Jos tutkimustietoa haluttaisiin aidosti hyödyntää,  niin myös lukion kaikkien aineiden keskiarvo ennustaa korkeakoulupärjäämistä.

Ehdotettu malli ei lisää matematiikan opiskelua, koska opiskelijoiden minäpystyvyysuskomukset eivät useimmille matematiikka kirjoittamattomille ole sellaisia, että he uskoisivat voivansa saada keskinkertaisen tai paremman arvosanan.  Ruotsin kirjoittamiseen malli ei myöskään rohkaise, ja lisäkielien alamäki tulisi jatkumaan. Opinto-ohjaajien vaikeaksi tehtäväksi jää mallin toteutuessa arvata, mitä yksittäisiä oppiaineita eri tiedekunnat saattaisivat painottaa ja lukiolaisten paine tietää tulevaisuuden valinnoistaan aikaistuu.

Jos työryhmän tuottamaa tietoa korkeakoulumenestystä ennustavista tekijöistä käytettäisiin viisaasti,  voisi ehkä alkaa kehitellä yleistä kypsyyskoetta, jossa lukion päättävä nuori saisi osoittaa ajattelun ja monilukutaidon taitoaan kotimaisella ja SAT-testejä vielä edistyneemmällä uudella kokeella. Tämä koe voisi sisältää vaikka tiedelukutaitoon ja rationaaliseen ajatteluun  liittyviä tehtäviä, joihin koko lukioaika valmistaisi hyvin, samaan tapaan kuin hyvät aineistokokeet yliopistojen pääsykokeissa ovat valikoineet hyvin opiskelijoita. Tällaista koetyyppiä voisi alkuun kehitellä ja testata esimerkiksi kokeilulukioissa. Hyvän, johdonmukaista ajattelua mittaavan kokeen laatiminen on luonnollisesti vaikeaa. Kriittisen ajattelun ja rationaalisuuden tutkimuksen piiristä olisi kuitenkin mahdollista kehittää koetyyppi, joka rohkaisisi lukioita pysähtymään ajattelemisen ja arviointikyvyn kehittämisen paikoiksi. Voisimme tehdä työkalun, joka mittaisi sitä, mitä halutaan. Tämä taas rauhoittaisi niin lukion opiskelua kuin auttaisi vähentämään keskeytysten määrää yliopistoissa.