Tänään he taas lähtivät maailmalle, tai ainakin koulusta. Yläaulan ikkunasta katselimme kirkkaana auringonvalossa hehkuvaa valkolakkimerta.

Muistelin kaikkea yhteistä; tunsin myötäylpeyttä siitä, joka miehistyi loppusuoralla, iloa siitä, joka uskalsi enemmän kuin moni aavisti, mieli kuljetti kuluneisiin vuosiin ja iloitsin lukiodiplomeista, datatähdistä, itsensä ylittäjistä, urheilijoista, kunnallispoliitikon aluista, taiteilijoista, vastuunkantajista, hauskuuttajista, jokaisesta persoonasta.

Ei tätä työtä parempaa ole.

Näillä nuorilla on valravasti annettavaa tälle maalle ja maailmalle. Toivon, että kukaan heistä ei tunne itseään tarpeettomaksi siksi, että maailma näyttää muuttuneen kovemmaksi. Juuri heidän herkkyyttään, empatiaansa, haurasta iloaan, omia vahvuuksia ja taitoja tarvitaan tulevaisuuden Suomessa.

Sydämeni pohjasta toivon, että  he jaksavat uskoa itseensä, luottaa toisiinsa ja muihin ihmisiin, uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa ja pitää kiinni siitä, että heidän arvonsa tulee juuri siitä, että he ovat ihmisiä, eikä se riipu numeroista, suorituksista, armottomassa kilpailussa pärjäämisestä. It gets better – kaikki tutkimukset kertovat samansuuntaisesta muutoksesta: elämä helpottaa iän myötä ja ihmissuhteista huolehtimista ei ikinä kadu.

Hyvinvointivaltiossa voidaan myös huonosti ja ahdistutaan, jos kaikki ei mene yhtä hyvin kuin jollakulla toisella. Voisipa noita turhia ahdistuksia jotenkin helpottaa ja saada perille jokaiselle viestin: Sinä riität. Olet rakkauden arvoinen ja olet rakas. Pidä huolta itsestäsi, niin jaksat huolehtia myös muista.  Pyydä apua ja anna sitä. Yhdessä pärjäämme paremmin.

Mainokset