binary-797273_1280

Digitaalisuus on osa modernia tietotyötä, tahdomme sitä tai emme. Useimmat meistä käyttävät digitaalisia työkaluja joka päivä koulun ulkopuolella. Koulussa digitaalisuuden viisas toteuttaminen säilyttää kuitenkin aiemmat hyvät käytännöt ja jossain määrin myös opiskelijan ja opettajan autonomian valita haluamiaan työkaluja. Kuva: Geralt, Pixabay, CC0

Kuvailen seuraavassa neljä perusratkaisua, joilla koulun digitalisoitumista on johdettu. Lukija päätelkööt, mikä on oma suosikkini.

Digihurmosjohtajat: normittava ja pakottava digijohtaminen

Joissakin kunnissa koulujen digitalisaatiota on johdettu täysin ylhäältäpäin. Opettajat ja opiskelijat nähdään muutosvastarintaisina tai kykenemättöminä suunnittelemaan itse omaa kehitystään. Paperilla laaditaan suunnitelmia, joilla kuvitellaan saatavan aikaan huimaa kehitystä. Opettajien kikyaika ja VESO-koulutukset käytetään pakollisiin luentoihin, joissa opettajien on jaettava sama hurmostunnetila kuin johdolla on. Laitteisiin satsataan, mutta johdon ja käyttäjien tarpeet ja näyt eivät kohtaa kuin vahingossa. Käyttökoulutus uupuu, jos laitteita on, tai joko laitteita tai langatonta verkkoa ei löydy, jos opettajat taas on koulutettu. Suunnitellaan ja satsataan, mutta vaikuttavuus on pientä. Mahdollisesti digihurmosjohtajat vielä sitovat käyttäjät yhteen kalliiseen ja monimutkaiseen digitaaliseen alustaan ja vaativat kaikkia käyttämään sitä, oli siitä sitten hyötyä tai haittaa perustoiminnoille eli oppimiselle ja opetukselle.

Digihurmosjohtaminen johtaa vahvaan vastarintaan. Koulutettu opettaja inhoaa huonosti perusteltuja ratkaisuja ja pakkoa. Periaatteessa itsekin digitaalisia välineitä luovasti ja taitavasti käyttävistä opettajista tulee digihurmoskunnassa vastarintakirjoittelijoita ja digivastaisia kritiikittömiä nyökyttelijöitä ja digitaalisuus näyttäytyy hyvin ilkeänä mörkönä, joka syö vuorovaikutuksen, kunnollisten oppikirjojen käytön, opettajan autonomian ja rahoituksen kaikelta muulta koulun kehittämiseltä. Itsekin olisin varmaan digikielteinen, jos terveen järjen käyttö digityökalujen käytössä olisi kielletty ja minulle saneltaisiin, kuinka opiskelun on oltava esimerkiksi 90-prosenttisesti digitaalista, mitä se sitetn tarkoittaakin. Absurdistanin asukkaana on ankeaa ja johto ei onnistu sitouttamaan digitaalisuuteen kuin ne muutamat, joiden koteihin digihankinnat vahingossa ajautuvat sekavissa oloissa.

Hyviä puolia digihurmosjohtamisessa on se, että satunnaisesti johdon suosimat ja hankkimat laitteet tai ohejlmistot palvelevat myös opettajia ja opiskelijoita. Opettajien keskinäinen ryhmähenki voi myös kehittyä, kun saa osallistua yhteiseen somepuheeseen digiä vastaan.

Mahdollistava digijohtaminen

Joissakin kunnissa ja kouluissa digitaalisuutta arvostetaan, mutta luottamus opettajien kykyyn itse suunnitella opetuksensa on silti suurta. Digijohtaminen on demokraattista: yhteisistä työkaluista ja suurista hankinnoista keskustellaan yhdessä, samoin yhteisistä tavoitteista.

Mahdollistava digijohtaminen tarkoittaa sitä, että koulujen varustelutaso on järkevästi mitoitettua ja perustuu todelliseen käyttötarpeeseen. Esimerkiksi lukion laitekanta ja varustelu mahdollistaa digitaalisten kokeiden pitämisen, langaton verkko riittää tuntityöskentelyyn ja lainakoneita on tarpeeksi. Opettajalla on hyvä työkone ja  riittävät mahdollisuudet itse päivittää ohjelmia sille. Johto kannustaa kouluttautumaan yksilöllisten tarpeiden mukaan ja tukee myös yhteisiä oppimisalustoja ilman käyttöpakkoa. Luokkien varusteluissa kuullaan opettajia. Myös opiskelijoita kuullaan ja osallistetaan koulun digiratkaisuissa. Opettajien tahto ja kyky käyttää digitaalisia työtapoja saa vaihdella, ja myös muuta osaamista arvostetaan. Jokainen saa kuitenkin tukea perustaitojen osaamiseen ja johto voi velvoittaa kaikki käyttämään esimerkiksi Wilmaa tai sähköpostia.

Mahdollistavasssa ympäristössä resursoidaan myös vertaistukeen ja yhdessä oppimiseen. Jos johto ei ole erityisen digioppinut, se ei haittaa. Johto myös jättää kehittämisen koko yhteisölle eikä pyri sanelemaan eri oppiaineisiin sopivia käytäntöjä tai pedagogiikkaa. Digitaalisuus nähdään olennaisena ja ytärkeänä osana tietotyötä, mutta johto ymmärtää myös digitaalisuuden kasvavien vaatimusten kuormittavuuden ja sen, että osa muutoksista vie aikaa. Opettajia tuetaan työssäjaksamisessa esimerkiksi silloin, kun ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi ja osalle se tuottaa huomattavaa stressiä tai ahdostusta: tarjolla on koulutusmahdollisuuksia, sparrausta, koulun tutoropettaja tai muuta kädestä pitäen -tukea. Digiahdistuksesta saa puhua ääneen. Olennaiset taidot erottuvat vähemmän tärkeistä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mielessä.

Mahdollistavissa kouluissa opiskelijat kokevat dgitaalisuuden yleensä enimmäkseen myönteisinä. Opettajien nauttima kunnioittava ja yksilöllisyyden huomioiva kohtelu siirtyy opetustilanteisiin ja oppiva kulttuuri lisää yhteisön keskinäistä auttamista ja yksilöllistä tukea tarvittaessa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jotkut asiat ovat kaikkien opittavia mutta tukea annetaan aina. Jokainen saa myös käyttää ja jakaa omaa osaamistaan ja käyttää koulutyössään kaikkia mahdollisia hyviä välineitä, jotka edistävät oppimista.

Mahdollistavissa kouluissa huonoa on muutoksen ajoittainen hitaus ja toisaalta se, että eri opettajien ratkaisut ovat yksilöllisiä. Osa opiskelijoista voi peräti hämmentyä, jos pitää muistaa useampia kuin yksi salasanaa ja käyttäjätunnusta, Onneksi sitä taitoa ei oikeassa elämässä enää tarvita.

Jarruttava tai estävä digijohtaminen

Niitäkin kuntia ja kouluja on, joissa johto estää dgitaalisuuden käyttöönottoa ja sitä kautta opettajien ja opiskelijoiden autonomiaa. Jaetaan kännykän käyttökieltoja, tehdään olemassa olevien laitteiden käyttö mahdottomaksi tai hankalaksi, demonisoidaan sähköisten materiaalien käyttö tai ilkutaanja väheksytään digikehittäjäopettajiä pedagogeina. Varoitellaan säteilystä ja jaetaan foliohattuja. Nuorten omat digitaidot ja virtuaalikokemukset koetaan turhiksi ja muistellaan omaa käpylehmälapsuutta, jolloin mikään ei ollut kaupallista ja kaikki, ihan kaikki,  lukivat innokkaasti pitkiä kirjoja ja kirjoittivat kauniilla käsialalla innokkaasti hyvää kieltä sekä käyttäytyiv’t kuin pikku enkelit. Ei ollut adhd-ongelmia, ei oireilevia lapsia, ei stressiä eikä pinnallista argumentaatiota.

Ihan puhtaassa muodossa ihan kaikki kuvaamani tuskin yhdessä koulussa tai kunnassa tuskin tapahtuu, mutta yksittäisessä koulussa on välillä hyvin vaikeaa olla ainoa digitaalisuuden järkevästä käytöstä innostuva opettaja. Opiskelijoiden näkökulmasta taas ehkä monikin koulu on digikielteinen, koska verkko ei toimi, laitekanta on vanhentunutta ja koulun palomuurit estävät ohjelmien käyttöä tai järjestyssäännöt niuhottavat kännykän hyödyntämisestä. Suurin osa opettajia voi hyvin, mutta opettaa vääränlaisia opiskelijoita, he kun ovat digiajan pilaamia eivätkä keskity riittävän kiltisti kuuntelemaan opettajaa ja istumaan pulpetissaan.

Parhaimmillaan digijarrukouluissa oikeasti viihdytään ja leikitään pihaleikkejä ja kerrotaan satuja ja hiihdetään. Stressiäkin voi olla vähemmän, kun ei tarvitse koko ajan oppia jotain uutta. Vanhat hyvät pedagogiset ratkaisut voivat toimia taitavien opettajien käytössä myös digin pilaamilla opiskelijamassoilla. Kenties itsesäätelytaidot kehittyvät juuri näin.

Puuttuva digijohtaminen

Toisinaan digitaalisuuden käyttöönottoa ei johdeta lainkaan. Innokkaat IT-opettajat tekevät omia ratkaisujaan ja jokainen sählää mitä haluaa. Jos laitteiston ja verkkojen hankinnoissa ei ole mitään suunnitelmallisuutta, kukaan ei tiedä kokonaisuudesta. Erilaisia oppimisalustoja tai tabletteja hankitaan isolla rahalla, mutta niille ei sitten olekaan käyttöä. Ketään ei velvoiteta mihinkään, mutta sisältäpäin tulevat vaatimukset pysyä ajan hermoilla saattavat kuormittaa yksittäisiä opettajia, jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin, mutta eivät tiedä, mitä heidän pitäisi oikein tehdä. Digitaalisuuden käyttöönoton ohjaus jää sitten heidän omaan varaansa. Opettajat murehtivat asioista, jotka eivät kuulu heidän työnkuvaansa, esimerkiksi sähköisten kirjoitusten järjestämisestä. Ajoittain asiat onnistuvat, mutta yleinen kokemus niin opiskelijoilla kuin opettajilla on hämmennys ja tietämättämyys.

Mainokset