Abitti-kokeessa on tällä hetkellä aika rajallinen määrä tehtävätyyppejä: tavallisin vastaustyyppi lienee teksti. Se kirjoitetaan tekstiruutuun, jonka kokoa voi säädellä ja jonka vierelle voi tuoda kokeen aineistoja.

Tämän yleisimmän tehtävätyypin lisäksi olen käyttänyt monivalintaa, joka sallii vain yhden oikean vastauksen. Olen pohtinut paljon kysymystä siitä, voiko monivalinnoilla mitata mitään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liki kaikki tärkeät kokeet ovat monivalintoja, ja se oudoksuttaa. Pitemmissä teksteissä kuitenkin näkyy enemmän opiskelijan kypsyyttä ja ymmärryksen syvällisyyttä.

Monivalinnoilla on kuitenkin myös rajalliset hyvät puolensa. En rakasta kokeiden pisteyttämistä ja siksi arvostan rehellisesti sanoen ihan jo sitä, että algoritmi laskee pisteet puolestani. Kun ykköstehtävä kokeessa on korjauspuuhiin ryhtyessäni valmiiksi pisteytetty, näen heti, onko perusasiat ryhmällä hallussa.

Usein teen kymmenen monivalinnan sarjan. Pisteytys vaihtelee kokeen mukaan. Pyrin siihen, että noin puolet kysymyksistä mittaa hyvin perustavaa ainesta, sellaista mitä jokaisen tulisi tietää. Loput kysymykset voivat olla vaativampia, vähän teoreettisempia ja soveltavampia. Näin saan kysymyksistä erottelevia ilman, että ne ovat ylivaikeita pikkutiedon muistamista mittaavia jokaisen inhokkeja.

Kysymyksen voi rakentaa monin tavoin. Esimerkiksi siihen voi kuvata tilanteen ja opiskelijan on tunnistettava tilanteeseen liittyvä opittu asia. Uskonnossa se voi olla uskonnollisen suuntauksen tai historiallisen ajanjakson päättely kuvauksesta, psykologiassa esimerkiksi lapsen kehitysvaiheen, mielenterveyden häiriön, tilanteen ymmärtämiseen liittyvän teoriakäsitteen tai suuntauksen tunnistamista vastausvaihtoehdoista. Filosofiassa kyseessä voi olla esimerkiksi johdonmukainen päättely: mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii yhteen annettujen maailmankatsomuksellisten lauseiden kanssa johdonmukaisuuden kärsimättä? Myös päättelyvirheiden tunnistus esimerkistä soveltuu monivalinnaksi. Tämäntyyppisissä tehtävissä pyrin yksiselitteisyyteen. Hyvän opiskelijan ei tarvitse jäädä miettimään kahdesta melkein tilanteeseen sopivasta vaihtoehdosta, kumpi on tarkoitettu. Monivalintojen on syytä olla reiluja ja mitata ymmärrystä, ei kikkailua. Tällöin ne säästävät myös opiskelijan aikaa ja hän ehtii paneutua varsinaisiin kirjoitustehtäviin.

Monivalintojen vaikeusastetta voi jossain määrin säädellä vastausten lukumäärällä. Pyrin laittamaan 4-5 vaihtoehtoa jokaiseen kysymykseen, jotta osaaminen erottuu arvailusta.

Monivalinnan ei tarvitse olla tietoa toistavaa. Joidenkin perustermien suhteen sekään ei haittaa. Sanan yhdistäminen oikeaan määritelmään on joskus tarpeen. Ilman käsitteellistä osaamista voi olla hukassa muukin ymmärrys. Monivalintatehtäviä voi kuitenkin tehdä myös monipuolisemmin.

YTLei välttämättä tule tekemään monivalintatehtäviä reaaliaineiden ylioppilaskokeisiin. Se voi olla hyvä, sillä hyvien monivalintojen teko vie aikaa ja vaatii tarkkaa ajattelua. Ainut mitä siinä harmittelen on se, että monivalintatehtävien pistekeskiarvojen vertaaminen kunkin sensorin muihin arviointeihin antaisi yhden melko riippumattoman mittarin sille, onko arviointi tasoltaan tasaista sensoreista riippumatta. Jos sensori pyrkii tiettyyn keskiarvoon itselle osuvien koulujen kesken, arviointi voi vinoutua, jos koulujen opiskelijoiden osaamisen taso jossakin oppiaineessa on korkea. En tiedä,  miten paljon sensorien arviointia ja pisteytystä yksittäisten kysymysten tasolla seurataan, mutta koska he ovat ihmisiä, objektiivisuus arvioinnissa on erittäin vaativaa. Kakkossensori yleensä tietää ykkössensorin antaman pistemäärän, joka saattaa ankkuroida omaakin arviointia. Mutta ehkäpä tätä kaikkea on mietitty lautakunnassa ja sähköistymisen myötä ei ainakaan teknisesti olisi vaikeaa satunnaisluetuttaa sama vastaus monella eri toisistaan tietämättömillä sensorilla, jotta saataisiin tietoa arvioinnin yhtenäisyydestä.

Mainokset