maze-1804499_1280.jpg

Kuvalähde: qimono (Pixabay) CC0

Uusimmassa niin&näin -lehdessä oli lukemisen arvoinen ja hyvin tärkeä juttu ratkesista eli ratkaisukeskeisen ajattelun vaaroista. Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusniemen artikkeli Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi jatkoi Filosofian akatemiaa kohtaan esitettyä ratkaisukeskeisyyskritiikkiä (Ajatuspajoista innovaatiokumpaanuuksiin 2016). Journalismille, erityisesti Ylen tutkivalle journalismille, esitettyä ratkaisukeskeisyyden ja ylenpalttisen konsulttimyönteisyyden mallia kritisoitiin syystäkin: kriittisyyden vaientaminen on demokratiassa suuri ongelma.

Artikkelissa maalataan sangen synkkä kuva nykypäättäjistä, jotka valmennuskonsulttien paljon lupaavista iskulauseista innostuneina ovat valmiit hylkäämään kaiken järjen ja sukeltamaan kyseenalaistamattoman uskon varaan. Erityisen vaarallisina jutussa näyttäytyy tutkimuspohjainen ratkaisukeskeisyys kuten positiivinen psykologia. Koska positiivinen psykologia on tärkeä psykologian tutkimuskohde, pidän tätä osittain maaliin osumattomana kohteena. Positiivisen psykologian aito tieteellinen tutkimus kun voi osaltaan myös purkaa liiallisia ratkaisukeskeisyyden myyttejä kuten uskoa helppoihin tai yksinkertaisiin, kaikille sopiviin ratkaisuihin. Tällä hetkellä positiivisen psykologian parissa keskustellaan esimerkiksi mindfulness-lupausten pitävyydestä sangen kriittisesti ja positiivisen psykologian toiselle aallolle on tyypillistä se, että siinä ei lietsota käsitystä positiivisen ajattelun kaiken parantavasta voimasta vaan lähdetään tosiasioiden ja monenlaisten tunteiden tunnustamisesta. Ero self-help -kirjallisuuteen on siis olemassa ja kuilu konsulttien brändimarkkinointiin ja kivaan fiilikseen on suuri.

Onko kyseessä silti väärä dikotomia, kun kriittisyys asetetaan ratkaisukeskeisyyden vastakohdaksi?

Pelkään olevani samalla tavalla hiukan epäreilu kuin kirjoittajat kaikkea ratkaisukeskeisyyttä kohtaan, kun haluan muistuttaa siitä, että kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden välillä ei kenties ole pakko tehdä joko tai -valintaa. Sekä kriittisessä ajattelussa että huolella mietityssä ratkaisukeskeisyydessä kyse on hitaasta ajattelusta, jossa parhaimmillaan pystytään voittamaan omat intuitioon perustuvat perustelemattomat tai huonosti perustellut ajatukset.

Rakentaisin oman dikotomiani (joka sekin on osaltaan virheellinen, kuten dikotomiat aina ovat) sen varaan, kuinka populistista ja yksinkertaistavaa keskustelu ja perustelu on. Monimutkaisissa ongelmissa myös ratkaisut ja niiden haarukointi ovat monimutkaisia ja vaativat ratkaisijoilta paljon. Toinen ääripääni olisi harkittu, reflektiivinen ajattelu, johon kuuluu myös itsekriittisyys ja palautteen kuuleminen. Se vaatii paljon, myös tunnetaitoja, joita meiltä kaikilta osittain uupuu. Tämän hitaan ajattelun ja rationaalisuuden lisäämisen suuntaan kulkeminen vaatii taitavan ajattelun taitoja ja kykyä kuunnella erilaisia intressiryhmiä niin päättäjiltä kuin kansalaisiltakin. Se ei ole helppo polku, mutta populismiin verrattuna se pelottaa minua paljon vähemmän ja luo edes jonkinlaista toveikkuutta tulevaisuuden suhteen.

Populistinen ja helppoihin sekä nopeisiin ratkaisuihin vetoava politiikka, journalismi ja päätöksenteko ovat monella tapaa yleistyneet. Politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä tulleet henkilöt kuvittelevat, että yhteiskunnan ongelmat on ratkaistavissa nopeilla liikkeillä. Populismin imussa eduskuntaan on myös tullut ihmisiä, joiden ajattelu ei ole riittävän abtraktia katsomaan yhteiskunnallisia kysymyksiä omaa kylää suuremmassa mittakaavassa. Rakennetaan muuri. Yhtiöitetään Suomen tiet. Lopetetaan laiskojen hyysääminen tai laitetaan rajat kiinni. Kovennetaan rangaistuksia ja lynkataan pedofiilit. Lisätään vuosityöaikaa kaikilla työpaikoilla. Karkoitetaan maasta kaikki, jotka ovat rikollisia. Kielletään tämä tai tuo uskonto.

Maailma on kuitenkin monimutkainen. Minua miellyttää Ville Lähteen liikkuvien osien metafora. Kun jotain paikkaa sohitaan, muuttuu samalla jotain muuta. Erityisesti ihmisiä koskevat ratkaisut ovat aidosti hankalia.

Millaista kriittisyyttä siis tarvitaan aikoina, jolloin pinnallisuus ja helpot ratkaisut houkuttavat? Aivan varmasti tarvitaan tutkivaa journalismia, jossa jaksetaan etsiä taloudelliset kytkökset päättäjien ja firmojen väliltä tai tietoa siitä, kuka hyötyy mistäkin päätöksestä ja kuka on kenenkin kaveri. Samaan aikaan on tärkeää olla ruokkimatta epäluottamusta demokratiaan. Se nimittäin tuottaa uusia populistisia, entistä pahempia päättäjiä, jotka eivät kavahda eliitin kritisoimisen tuottamaa epäluuloa tiedettä ja sen menetelmiä tai demokraattista päätöksentekokoneistoa kohtaan.

Väitän, että kriittisyys on tänä aikana vaikeampaa kuin koskaan. Samoin aitojen ja toimivien ratkaisujen löytäminen on vaikeaa, kun yhteiseen keskusteluun ei liity paras argumentti voittakoon -tyyppistä asennetta vaan pelkoa kriittisestä kansalaiskeskustelusta.

Lukuisat hankkeet, joita Suomessa on vireillä ratkaisujen löytämiseksi, eivät varmasti pysty yhteiskunnan ongelmia ratkaisemaan, ellei päätöksenteon ja sen valmistelun avoimuutta olla valmiita lisäämään. Periaatteessa arvostan niitä pieniä liikkeitä avoimemman demokratian suuntaan, joita ratkaisukeskeinen ajattelu on tuonut mukanaan. Jos valistuneiden kansalaisten kritiikki ja kekseliäisyys otetaan voimavarana käyttöön, moni asia voi nytkähtää myös eteenpäin.

Koska helppojen ratkaisujen tarve on ihmisissä suurta, tarvitaan jatkuvaa edukaatiota. Esimerkiksi myönteistä hymistelyä ei tarvittaisi journalisteilta, jos ihmisillä päättävissä asemissa olisi tarpeeksi itsetuntoa ottaa myös kritiikki palautteena. Egotrippailun sijaan tarvittaisiin nöyryyttä. Minulla ei ole ratkaisua siihen, miten tähän päästäisiin, mutta veikkaan, että koulutuksella ja riittävällä ennaltaehkäisevällä mielenterveystyöllä saavutettaisiin jo jotain.

Kriittisyyden ja ratkaisukeskeisyyden suhde näyttäytyy minulle oman organisaation ja toiminnan kehittämisen kannalta seuraavasti: kun jotain on tehty, arvioidaan saman tien, mikä onnistui ja mikä ei. Kriittiset ja hyvin perustellut kielteiset näkökulmat kerätään huolella talteen. Ne ovat ehdoton edellytys kehittämiselle. Seuraavalla kerralla toimintaa toteutettaessa pyritään löytämään parannuksia todettuihin ongelmiin. Voimavaroista riippuu, kuinka paljon aikaa ja voimia kehittämiseen käytetään. Samalla ollaan tietoisia siitä, että perustyö voi olla ihan hyvin tehtyä, vaikka joka vuosi ei merkittäviä parannuksia tehtäisikään. On kuitenkin tärkeää seurata sitä, mikä toimii ja mikä ei, jotta ei juutu tekemään asioita toimimattomilla tavoilla. Itselleen ja toisille on syytä antaa tunnustusta hyvin tehdystä työstä, vaikka se ei olisi täydellistä. Se ei ole liiallista myönteisyyttä eikä vahingoita ketään.

Mainokset