Avainsanat

, ,

Aamusta luin Marika Toivolan hienon artikkelin Pekka Peuran ihmislähtöisestä pedagogiikasta. Tuntuu ilmeiseltä, että matematiikanopiskelu hyötyy lujasti Peuran polun kaltaisista rakenteista.

Mutta humanistina tuli huokailtua eräänkin kerran, kun jälleen kerran yritti siirtää mallia omassa päässään omien lukion oppiaineiden opiskelukäytäntöihin. Tätä tuskaa on jaettu psykologian opettajien kesken, mietitty flippauksen mahdollisuuksia, surtu sitä kuinka paljon herkästi itse on liikaa äänessä tunnilla ja kuinka vaikea on jättää opiskeleminen opiskelijoiden työksi.

Reaaliaineissa vaikeaa on oppimispolun luomisessa paljon. Tavoitteet voivat olla selkeästi omassa mielessä mutta niiden siirtäminen opiskelijoiden aidosti ymmärtämään muotoon vaikka filosofiassa ei ole ihan pikku juttu. Välitestausten ongelmana on, että pelkillä monivalintatehtävillä on äärimmäisen vaikea mitata asioiden ymmärtämistä, ja ehkä niiden tilalla tarvittaisiin pikemminkin haastattelutuokio jokaisen opiskelijan kanssa. Tai essee. Ja tämä (jatkuva esseiden kirjoitus) taas muuttaa aika lailla opiskelun ja ohjauksen luonnetta.

Asioiden pilkkominen osiin on myös vaikeaa. Vanhastaan opettajana pidän mentaalista päiväkirjaa siitä, mistä aiheista olen saanut opiskelijat virittämään omia kysymyksiä ja ajatuksia. Luennon ja opetuskeskustelun hybridin avulla yritän tietoisesti suunnata ajatuksia johonkin merkitykselliseksi koettuun. Tämä onnistuu ajoittain, ja keskustelun laatu toimii mittarina sille, että päässä tapahtuu jotain.

Tämän opetustapahtuman ongelmia on kuitenkin selkeästi se, että lopullinen kontrolli jää opettajalle. Opiskelijat toki pitävät siitä (enimmäkseen), mutta se ei kasvata heidän henkilökohtaista vastuutaan ja itsesäätelyään kovin tehokkaasti.

Olen yrittänyt tuoda oppimiseen omaehtoisuutta ja yhteisöllisyyttä erilaisilla projekteilla, joihin sisältyy työskentelyä lähikehityksen vyöhykkeellä. Nämä projektit vievät kuitenkin aikaa. Toisaalta asioiden luova ja osin myös digityökaluja hyödyntävä työstäminen tuntuu johtavan kohtuullisen pysyvään oppimiseen näennäisoppimisen sijasta. Se on myös usein mukavaa. Suurimpia ongelmia on ohjata oppimisryhmien muodostumista ja työnjakoa sekä yksin ja ryhmissä työskentelyn suhdetta. Vertaisarviointi olisi yksi työkalu, jota käytän vielä liian harvoin. Opiskelijoiden persoonallisuutta voi huomioida sillä, että joskus voi työskennellä myös yksin ja toisinaan taas ryhmissä; ryhmätyöt ahdistavat toisinaan tavalla, joka hidastaa oppimista. Tämän prosessin ohjaamiseen en ole koskaan saanut oikein toimivia työkaluja. Kokemuksen antama intuitiivinen herkkyys sille, milloin pakottaa ryhmien muodostusta ja milloin antaa itse säädellä sitä, on luonnollisesti erehtyväistä.

Erityisesti filosofiassa on vaikea ohjeistaa siten, että opiskelijat tosissaan lukisivat ja myös ymmärtäisivät esimerkiksi oppikirjatekstin aiheesta; Wikipedia valitettavasti ei ole riittävän tasokas tiedon lähteenä kaikin osin.

Sähköinen oppikirja voi aavistuksen auttaa tehtävien yksilöllistämisessä. Toistaiseksi elän kuitenkin välitilassa, kun kaikilla opiskelijoilla ei ole omia laitteita. Suurin osa on vielä valinnut paperikirjan. Tämä johtaa toki opiskelijoiden oman vastuun kasvamiseen (toivottavasti), kun he seuraavat, mistä omassa oppikirjassa löytyy kukin aihe.

Yksi työmuoto, jonka olen viime vuosina ottanut käyttöön,  on piiri. Opiskelijat (ja minä) istuvat piirissä ja keskustelu etenee ilman välissä olevia pulpetteja. Piiriin ei oteta mukaan puhelimia. Jos aihe on hyvä, läsnäoleva keskustelu muodostuu kiinnostavaksi ja kuulemme monipuolisia näkökulmia. Esimerkiksi tietoteorian johdantona piirissä pystyy virittämään ajatukset tiedon luotettavuuteen, lähdekritiikkiin, aistien ja järjen luotettavuuteen, tieteeseen jne aavistuksen järjestelmällisemmin kuin ryhmäkeskusteluissa. Muutama piiri kurssia kohden tuntuu hyvältä vaihtelulta.

Koska opiskelijat ovat yltiöväsyneitä, en ymmärrä kotitehtävien korostunutta merkitystä. Tunneilla pitää olla riittävästi aikaa keskeisen oppimiseen. Jotkut teemat toistuvat luonnollisesti, kun opiskelijoiden projektityöt valmistuvat eri aikoina; tämä saa aikaan muistijälkien syventymistä. Kertaus-Kahootien avulla opiskelijat tuntuvat mieltävän peruskäsitteiden hallinnan tärkeyden; tätähän monissa yleissivistävissä aineissa tarvitaan.

En ole kyennyt rakentamaan valmiita oppimispolkuja siten, että voisin kurssin alussa jakaa opuskelijoille suunnitelman, jota he sitten alkaisivat toteuttaa. Uskonnon ykköskurssille tein jo luonnoksen, mutta sitten kuitenkin jänistin ja aloitin perinteisemmin. Nyt talviloman aikana tavoitteena on miettiä jonkinlaiset projektiohjeet, joilla iso kokonaisuus (uskonnon ulottuvuudet) tehtäisiin omaehtoisemmin, siten että opiskelijat saisivat perustehtävät ja tavoitteet mutta myös paljon valinnanvaraa syventelyyn. Uskon, että tällä tavoin pystyisin enemmän olemaan tunnilla läsnä pienissä ryhmissä ja jakamaan huomiota toivottavasti estämättä oppimisprosessia. Kaipaan kuitenkin sitä, että ehdin tunnilla myös jutustella opiskelijoiden kanssa, tutustua kunnolla, ohjata järkevien välineiden käyttöön, rohkaista kokeiluihin ja antaa viestiä siitä, että olen kiinnostunut heidän ajattelustaan.

Tämä kaikki liittyy myös arviointiin: haluan, että opiskelijat pystyvät kurssin lopuksi ehdottamaan itse, mitä kurssilla tehtyä otan huomioon arvioinnissa, sekä tahdon, että itsearviointi saa selkeämmän sijan loppuarvioinnissa. Tämä vaatii myös arvioinnin läpinäkyvyyttä. Viime koeviikon jälkeen olin iloinen, kun osa opiskelijoista ei passiivisesti tyytynyt tekemääni koearviointiin vaan oli valmis argumentoimaan, miksi heidän tulkintansa oli oikea. Näin sen pitää mennä. Vielä kun osaisi rohkaista kaikkia siihen, että opettaja on sitä varten, että häneltä voi kysyä, mikäli arvosana ei vastaa omaa kokemusta omasta oppimisesta.

Mainokset