Avainsanat

,

Yhteiskunta muuttuu, koulu muuttuu. Mutta miten, sitä on läheltä vaikea nähdä.

Arvostamani kollega Mika Sipura ilmaisi vastikään halunsa pysyä liitukaudella. Tulkitsin vapaasti (ja defensiivisesti, koska edustan tavallaan myös kaikkea sitä, mikä nykyajassa on väärin) hänen intentioitaan: häntä arvelutti ajan henki: pyrkimys koko ajan muuttua, etsiä uutta, korjata sitä mikä ei ole rikki. Siksi hän heittäytyi lukuisten opettajien Facebook-ryhmien ulkopuolelle.

Tavallaan luin kuitenkin hänen blogitekstinsä paitsi kritiikkinä turhaa näennäiskotkotusmuuttumista ja teknologiahypetystä vastaan myös merkkinä siitä, kuinka opettajuuden parhaat puolet syntyvät samasta yksilöllisyydestä ja autonomiasta, joka muodostaa pohjan kaikelle mielekkäälle työlle. Tätä meidän on varjeltava. Ja olihan kirjoituksessa myös eräänlaisen itsekritiikin aineksia, ainakin pintatasolla. Näitä ammatillisen huonommuuden tunteita opimme koko ajan paremmin ilmaisemaan ja nauramaan niille, koska jotenkin on selvittävä maailmassa, jossa vaatimukset ovat kohtuuttomia.

Kuten oppiminen on yksilöllistä, on sitä myös opettaminen. Voin oppia hyviltä malleilta, mutta voin mysö huomata, että toisinaan en itse osaa heidän tavallaan luoda merkityksellisyyttä. Painostuksen ja pakon edessä en taivu hyväksi opettajaksi (ja muutenkin se on vaikeaa, vaikka sitä toivoo vahingossa tapahtuvan silloin, kun tekee asioita intuition varassa).

Opetan lukiossa, jossa muutokset opetuskulttuurissa ovat hitaita ja hyvin harkittuja. Itse västäräkin tavoin aiheesta ja ideasta toiseen tempoilevana ikuisena kokeilijana turhaudun muutoksen hitauteen enkä koe, että ajan henki olisi erityisen muutoksellinen. Digabin tikkua kyllä kokeillaan, mutta koulukulttuuri muuttuu hitaasti. Pelkään, että syynä on toisenlainen ajan henki: se, joka vaatii tehostamista, halvalla tehtyjä opintosuorituksia tai pelkää yksikön lakkauttamisia, yrittää räpiköidä olemassaolonsa oikeuttamiseksi.

Tämä ajan henki estää kenttäkursseja, kokonaisvaltaista luokan ulkopuolella tapahtuvaa oppimista, kunnollisia välineitä luonnontieteiden opettajilla; sen sijaan ajan henki haluaa täyteen ahdettuja luokkia, luentoja, elämyksellisyyden sijaan oppimisen tehtaita. Opiskelijoiden on opittava käyttämään samoja toimisto-ohjelmia samalla tavalla tarkoin määritellyissä tiloissa.

Me opettajat olemme ymmällämme. Yhtä aikaa maailma ja jopa koulu on jotenkin avarampi ja kiinnostavampi kuin koskaan. Koulussa on mahdollista olla yhteydessä mihin maailman kolkkaan tahansa. Digitaaliset työkalut tekevät oppimistehtävien suunnittelusta entistä helpompaa. Opiskelijat osaavat vaikka mitä, jos en kuvittele, että heidän pitäisi osata juuri sitä, mitä minä heidän ikäisenään osasin, kuten peitellä pitkästymistä pulpetissa ja näytellä tarkkaavaista sekä päiväunelmoida salaa. Pysyn henkisesti elossa, kun saan olla osa tätä kaikkea.

Opettaminen ei ole näyttöön perustuvaa toimintaa. Palautetta on vaikea kerätä puolueettomasti, kun melko pitkälle tiedetään, millaiset mekanismit vaikeuttavat toiminnan arviointia (joitakin esimerkkejä tutkimuksista tässä pdf-tiedostossa); opiskelijoiden oma tuntuma siitä, mitä he ovat oppineet ja kuinka hyvin, ei aina pidä yhtä kontrolloidumman datan kanssa ja monenlaiset ennakkokäsitykset ja ennakkoluulot ohjaavat opettajien arviontia (sanaparin molemmissa merkityksissä). Ei ole helppoa tutkia, onko oma opetus tehokasta (tai vielä mieluummin vaikuttavaa), varsinkin kun ylioppilaskokeiden tulokset heijastavat toistaiseksi eniten kykyä oppia ulkoa eikä kykyä siirtää oppimaansa elämään. Kaipaisin parempia mittareita myös oppiakseni jotain opettajana.

Huomaan, että on vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä ajattelee. Jossakin mielen perukoilla häämöttää ajatuksia, joiden takana on. Toisaalta iän myötä varmuuden ovat minusta karisseet. Saatan olla väärässä, pahasti väärässä. Siksi on hyvä, että meitä opettajia on monenlaisia.

Huomaan silti haaveilevani asioista, joista olen haaveillut aina. Kuten koulusta, jossa opiskelijoita kunnioitettaisiin, eikä eri tavalla tekemistä heti leimattaisi laiskuudeksi tai huonoudeksi. Jokainen kokenut opettaja tietää renttuja, jotka koulussa näyttivät tekevän ihan mitä sattuu, ja joista tuli hyviä ammattilaisia. Jokainen tietää myös sen, että ahkeruudella ja tottelevaisuudella ei ole loppujen lopuksi kovin paljon tekemistä sen kanssa, miten ihminen oppii.

Ja kun kirjoitin noin, on pakko selittää, koska suurin osa tuntemistani opettajista on täysin eri mieltä. Ahkeruuden uskotaan olevan yksinomaan hyvä asia, tosin koskaan en ole oikein kunnolla ymmärtänyt, mitä se oikeastaan on. Tiedetään, että eri ihmisillä on synnynnäisesti erilainen tarve aktivaation tasoon. Minulla se on melko pieni, pystyn oikein mainiosti rentoutumaan ja laiskottelemaan. Ei ole pakonomaista tarvetta touhuta. Toisilla se on, he nauttivat siitä, että koko ajan suorittavat ja tekevät asioita. Mitä ahkeruutta sellainen on, jos vain tekee sitä, mistä nauttii? En ymmärrä, miksi jokin synnynnäinen temperamentti voi olla parempi kuin toinen. Eikö väliä ole myös sillä, millä tavalla on ahkera? Ahkeruus, joka on suunnattu mihin tahansa turhaan ja jo osattuun tehtävään, on hölmöä. Sen sijaan ahkeruus (tai sitkeys), joka suuntautuu uuteen, haastavaan, vaikeaan, elvyttää aivoja kasvuun.

Mitä vaikeampia tehtäviä tekee, sitä vähemmän niitä tarvitsee tehdä oppiakseen jotain oikesti. Aivot ovat sellaiset. Esimerkiksi testaaminen ennen oppimista virittää aivot oppimaan paremmin. On yritettävä sellaista, mitä ei osaa. On tehtävä sitä, kunnes vahingossa oppii jotain, vaikka tajuaa, ettei ole oppinut vielä juuri mitään.

Ihmisten pitäisi tehdä vähemmän mutta vaikeampia asioita. Rutiinien oppiminen on hyvästä, jos tietää varmasti, että kaikki pysyy muuttumattomana (esimerkiksi taskupysäköinnin opettelussa rutiinista on iloa). Mutta kun niin ei ole, on opittava myös joustavuutta. Yhden totuuden liikkeet ovat kaikki yhtä väärässä.

Siksi ajan henkeä on vastustettava. Asioita pitää kyseenalaistaa. Silti on rohjettava tehdä ja kokeilla sellaista, minkä kokee oikeaksi. Janten laki ei saa määrätä, kuinka paljon työlle saa omistautua, eikä sitä kuinka paljon sille on uhrattava. Kyse on oman autonomian ja kansalaisuuden ottamisesta todesta.

Siksi hyvä opettaja voi yhtä lailla elää liitukautta kuin hörhöillä digimaailmassa. Pääasia on, että valittu tie ei ole muilta tullut tai hallinnollisesti määrätty. Vapaus valita omat tietotyövälineensä kuuluu opettajuuden persoonallisuuden ytimeen. Erottua saa, muttei pidä.

Täydellinen ei silti pidä olla. Carol Dweckin viesti meille kaikille on: jatketaan kasvua, eikä anneta täydellisyyden tulla sen tielle. Hänen viestinsä meille kaikille on myös se, että virheistä oppiminen muuttaa aivoja tehokkaammin kuin mikään muu.

Täämän vuoksi yritän tehdä päivittäisiä virheitä tarpeeksi. Sitä varten on kokeiltava paljon ja tehtävä asioita, joiden onnistumisesta ei olla varma.

Mainokset