Avainsanat

,

Kahneman lanseerasi käsiteparin hidas ja nopea ajattelu melko yleiseen tietouteen.

Nopea ajattelu on sitä, kun ihminen vastaa sen enempiä harkitsematta ja perustaa toimintansa lähes automaattiohjaukseen. Päässälaskukokeissa osa opiskelijoista tekee virheitä siksi, että nopea ajattelu tuottaa väärän idean tarvittavasta laskutoimituksesta; nopea ajattelu aktivoi aivoissa myös stereotypioita, automatisoituneita vastauksia, juuri heräteltyjä hermoverkkoja.

Hitaassa ajattelussa ajattelija joutuu pysähtymään ja ponnistelemaan. Siihen liittyy reflektiota ja itsereflektiota, automaattisten reagointimallien tietoista torjuntaa ja tunteiden ylivallan hallitsemista.

Hyvä opiskelija koulussa on tottunut siihen, että muistiinpanoja kirjoittamalla ja ne pänttäämällä hän pärjää. Siksi koulumenestyjät joskus käyttävät automaattista nopeaa ajatteluaan juuri tähän mekanistiseen oppimiseen. Toisaalta osalla saattaa olla automatisoitunut myös kyky liittää opittu asiayhteyksiin. Tätä pitäisi mallintaa ja suositella. Osa ”hyvistä” opiskelijoista vastustaa ponnistelua eli pysyttelee turvallisella helpon oppimisen vyöhykkeellä. Siksi he eivät mielellään kokeile uusia työskentelytapoja ja saattavat syyttää opettajaa siitä, että tämä ei opeta tai kerro, miten asiat oikeasti ovat. Saman syytöksen opettamattomuudesta opettaja vvoi saada myös heikommin menestyvältä opiskelijalta, joka haluaa oppimisen olevan helppoa ja valmiiksipureskeltua.

Koulussa huonommin pärjäävillä on joskus automaattisia reaktioita, jotka liittyvät asenteisiin. Asenteet taas huonontavat motivaatiota. Koska monilla tähän ryhmään kuuluvilla ei ole paljon onnistumisen kokemuksia koulutyöstä, heitä voi joskus houkutella ajattelutehtäviin, koska epäonnistumisen pelko ei ole niin valtava, jos tehtävä on tarpeeksi erilainen.

Tunteet ohjaavat maailmaa koskevia havaintojamme. Perjantaina opiskelijat jännittivät aviolittolain käsittelyä eduskunnassa. Asiaa koskevassa keskustelussa on puolin ja toisin helppoa jäädä nopean ajattelun varaan ja esittää mielipiteitä, joita voisi yhtä hyvin tuottaa joku muu. Hidas ja kriittinen ajattelu on erityisen vaikeaa, kun asia liittyy omaan identiteettiin ja sen keskeisiin osa-alueisiin.

Voisiko lukioikäisten kanssa keskustelussa jotenkin aktivoida tätä hitautta? Estää automaattinen polarisaatio ja keskustelun siirtyminen juupas-eipäs -tasolle?

Mietin, millaisilla tehtävänannoilla voisi kehittää ja helpottaa opiskelijoiden siirtymistä ajatteluun, jossa ei tyydytä ensimmäisenä mieleen tuleviin heittoihin vaan uskaltaudutaan tutkimaan omien ajatusten kantavuutta ja täydentävien näkökulmien antia omalle ajattelulle. Ainakin lähtökohtana täytyy olla turvallinen ilmapiiri. Mantelitumakereaktion vallitessa kukaan ei opi mitään uutta.

Tosiasioiden ja valmiin maailmanselityksen tilalle opiskelussa voisi siis useammin tuoda arvioitavaa tietoa tai tutkimusta, arvioitavia argumentteja, pyyntöjä keksiä vastakkaisia näkökulmia ja hitautta.

Moninäkökulmaisuuden oppimisessa myös luovat tarinatehtävät toimivat kohtuullisen hyvin. Opiskelijoiden tuottamat lastenkirjat ja runot ovat tälläkin viikolla saaneet minut kokemaan wau-efektin.

Kiireen tunnusta opiskelussa on pakko päästä irti. Ajattelu vaatii aikaa.

Mainokset